tiistaina, kesäkuuta 14

Kun anorektikko avaa suunsa se valehtelee.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään "oikeaa" tänne, en ole oikein osannut, eikä ole ollut sen suurempaa asiaakaan. Varoitan että tekstistä saattaa tulla puuduttavankin pitkä, joten jos seuraat blogiani vain kuvien takia, kannattaa skipata tämä postaus.
Kello näyttää 3:13 mutta tuli halu kirjoittaa vähän ajatuksia tänne. Kertoa vähän tästä paranemisprosessista, valottaa sitä teille koska voin luvata ettei oikeastaan kukaan ole tiennyt missä mennään kuin ihan pintapuoleisesti. Monille paranemiseni on ollut lähes ihmeen kaltainen, yhtäkkinen muutos (verrattuna siihen että monesti puhutaan että anoreksiasta parantumiseen menee vuosia ja taas lisää vuosia). Vaikka uskonkin että olen jostain syystä päässyt tästä(kin) elämässäni helpolla, on matkaan mahtunut paljon epävarmuutta, sattumia ja takapakkeja.
Kuten jo blogissani kerroin, en aluksi halunnut parantua. Tahdoin ja yritin roikkua sairaudessani niin pitkään kuin mahdollista. Jotenkin syöminen ja kehon tervehtyminen vain pakotti minua terveempään suuntaan. Elättelin kuitenkin lähes viime viikoille asti ajatusta että vielä minä laihdun, vielä minä näytän kaikille että onnistun oikeasti ja tulen hyvin pieneksi, vielä anoreksia ottaa minussa vallan. Olen kirjoittanut aina sillointällöin tekstejä koneelleni, kun olen halunnut saada jotain ajatuksia ylös. Tässä yksi hieman yli kuukausi sitten kirjoitettu teksti joka hieman valottaa sitä kuinka en halunnut parantua oikeasti, esittää vain kaikille ja valehdella jotta pääsisin takaisin laihduttamaan.

"Se lirkuttelee korvaani, kuiskailee suloisia sanoja. Se väläyttää peilissä muutamia luita, palasen rintalastaa ja kylkiä. Sinusta täytyy tulla laiha, se laulaa lenkillä.
Sinusta täytyy tulla kaunis, se kehrää korvaani balettisalissa. Se kutsuu minua tanssiin kevään kylmänä yönä, se tahtoo kääriä minut pakkasöiden huntuihin ja hämähäkinseitteihin ja yhtälailla minä tahdon pukeutua siihen kuin hienoimpaan viittaan. Minä vastaan sen kutsuun ja otan ensimmäisen askeleen. Muiden lähtiessä kävelylenkille lasken aikaa koska voin lähteä huomaamattomasti omalle reitilleni. Kiristän tahtia loppua kohti ja kotiin palatessani oksennan ja makaan vasten kylmää laattalattiaa. Ei, sinä söit silti liikaa, se hymähtää. Huomenna syöt vähemmän, minä kyllä keksin sinulle tekosyitä, minä kyllä muistuttelen sinua, se jatkaa. Yön pikkutunneilla valvoessani meinaan tukehtua kun se yrittää kuristaa minut, avaan ikkunan jotta saisin hengittää. Se kostaa lyömällä jalkani täyteen sinertäviä mustelmia, joita peittelen liikuntatuntia ennen pukukopissa. Kun viimeinen tahti lyö sen soittamassa musiikissa, minä luhistun kivusta ja hakkaan peilin pieniksi sirpaleiksi punaisten kyynelten valuessa pitkin käsivarsiani. Sinä et koskaan tule riittämään, se huokaa ja suutelee minua kylmillä huulillaan."



"Minä en uskalla kertoa kuinka paha minun on olla. En uskalla sanoa kuinka paljon ahdistaa se, kun entiset löysät farkut tuskin mahtuvat kiinni. Kuinka heikoksi minä tulen päivä päivältä. Minä tahdon asioiden muuttuvan. En voi kertoa kellekkään paitsi Sahinille, jos hänellekään. Kun ei kukaan ymmärrä. Enkä minä halua enää rasittaa ketään. Ei minun pahaa oloani ole enää olemassa, olkaa huoletta. Minun paha oloni on hiljaista, kukaan ei saa kuulla tukahdutettuja huutoja eikä nähdä turvonneita silmiä. Miksi minä olen näin ruma? En minä edes huomaa kasvaneeni näin järkyttävästi, kuin vasta vaa’alta ja juuri siitä ettei vaatteet mahdu päälle. Valehtelin. Kyllä minä sen näen peilistä. Minä vain haluan niin paljon tuudittautua kaikkeen syömääni etten edes halua nähdä todellisuutta."



...Niin. Ehkä nämä kertovat tarpeeksi siitä kuinka vastaan pyristelin. Minä koin niin hirveää syyllisyyttä kaikesta talvella aiheuttamastani kivusta etten uskaltanut missään vaiheessa enää kertoa että minullakin on joskus paha olla, edelleen. Ainoa asia mikä siitä kertoi on arvet, enkä niistäkään suostu puhumaan.


Pari kuukautta sitten koin olleeni täysin epäonnistunut koska painossani ei ollut tapahtunut mitään takapakkeja. Luen monia parantumisblogeja, ja poikkeuksetta kirjoittajille tulee aikoja kun paino lähteekin putoamaan kaikista motivaatiopuheista ja kailotuksista huolimatta. Minä poikkeuksetta vihasin heitä sillä hetkellä kun luin heidän minun silmissä onnistumisistaan. Koin itse epäonnistuneeni kaikessa siihen mitä pyrin vaikka todellisuudessa kaikkien paranemisprosessi menee eri tavoin eikä niitä voi vertailla keskenään. Ylipäätänsä paranemisen aikana viha kaikkea syömiseen liittyvää kohtaan on ehkä pinnalla olevin tunne. Olen aina hävennyt vihaa, ja tuntuu että sitä häpeää ruokitaan joka suunnasta. Ikään kuin viha olisi jotenkin epäterve  ja tarpeeton tunne. Joku saattoi ihmetellä "meillä on oikeus" -postauksessa ollutta lausetta jossa sanoin että meillä on oikeus vihata, mutta halusin laittaa sen sinne itseäni varten, muistuttamaan ettei mitään tunnetta tarvitse hävetä ja peitellä. Viha on tarpeellinen ja loppujen lopuksi kaunis tunne siinä missä muutkin, eikä sen piilottaminen ja tukahduttaminen johda oikeastaan mihinkään. Joskus kuulin tämmöisen kertomuksen/vertauksen/tarinan siitä kuinka oli kaksi kaupanmyyjää, joista molemmille asiakkaat valittivat joka päivä jostain. Toinen saattoi kuunnella aikansa mutta lopulta pystyi sanomaan, ettei hänen tarvitse kuulla tuollaista, ettei hän ole vastuussa siitä kuinka vaimo petti ja jätti. Toinen kassamyyjistä taas kuunteli joka päivä valitukset ihan hiljaa, kunnes yksi päivä töissä menetti hermonsa ja ampui kaikki. Pointtina oli se, että mikään padottu tunne ei katoa, vaan ehkä pikemmin kasvaa sisällä piilossa. Takaisin kuitenkin paranemiskertomukseen.
Kaikkein hirveimpiä hetkiä olivat aina terveydenhoitajan vaa'alla käynti, kun näin miten lukema kasvoi joka kerran. Epäonnistuin kerta toisensa jälkeen ja vaikka halusin epätoivoisesti laihtua, en enää osannut. Olen ehkä maailman surkein laihduttaja joka on tässä mielessä ehkä hyväkin asia. Joka terveydenhoitajalla käynnin jälkeen hain vahtimestarilta sakset eri verukkeilla ja jälkeenpäin yritin peitellä käsiäni. Jälleen kerran oli nöyryyttävää, kun muut paranijat laihtuivat ja ainoat kommentit mitä minä sain olivat lähinnä "No nyt ollaankin jo normaalipainon puolella" "Mehän ollaan samassa painossa kun vuosi sitten!". Minulle nuo lauseet olivat vain yhtä sanaa "Epäonnistunutepäonnistunutepäonnistunut".
Nyt tekstistäni voi ehkä saada sellaisen kuvan, että paranemisblogit olisivat jarrutelleet paranemistani, mutta näin ei suinkaan ole. Huomionarvoista on myös, että vaikka muka halusin edelleen olla sairas, luin niitä. Aina välillä ne saivat minut ajattelemaan, että ehkä tämä ei sittenkään ole se paras vaihtoehto mitä elämältä voi saada. Ehkä on jotain parempaa. Ja se on 100% totta. Siitä kuitenkin vähän myöhemmin.
Vähitellen itseviha ja rakkaus sairauteen hiipui. Elämään ryömi kaikennäköistä mukavaa, kuten uusia ihmissuhteita ja monta onnistumista, monta liittyen esimerkiksi blogiini. Hassua on myöskin se, että näytellessäni täysin parantunutta ollessani sisältä kuitenkin vielä sairas aloin uskoa itsekin parantumiseeni. Olin niin täysillä kiinni roolissani että aloin sulaa siihen kiinni. En nyt tällä kannusta ketään siihen että salaa todellisen terveydentilansa koska en usko sen monella toimivan samoin kuin itselläni (myös putoamiseni sairauteen oli pitkälti sitä että uppouduin diagnoosin saatuani niin rooliini anoreksiaprinsessana etten enää osannut palata normaaliin). Vedän myös poikaystäväni sijoille siihen, että paino on pysynyt suunnilleen samoissa ja että olen ehkä ruvennut hiukan ajattelemaan toisin. Puhuimme paljon Sahinin kanssa kaikesta epävarmuudestani ja hän on ehkä ainoa kelle olen uskaltanut mitään sanoa. On vähän erilaista kuulla pojan suusta se, että olen kaunis tämänkokoisena kuin terveydenhoitajalta normaalipainoisuuteni. Sahin on myös romuttanut näitä väitteitä siitä  kuinka poikien mielestä tyttöjen pitäisi olla luurankoja ja tikkujalkaisia ja puhunut itsetuntoani korkeammalle. Se kaikki on ehkä itsestäänselvyys jollekkin, mutta minulle ei ollut. Minusta reiteni ovat aina olleet läskit joihin kertyy kaikki ällöttävä itsekurittomuus. Jonkun silmissä ne voivatkin sitten olla kauniin naiselliset.
Kun päästiin ihmissuhteisiin, niiden elpyminen on saanut minua kyseenalaistamaan sitä että laihuus saisi minut kauniimmaksi ja hyväksytymmäksi. Näin jälkikäteen katsottuna, ei kukaan muu kuin sairas ihminen sanonut minua kauniiksi silloin kun painoin ~45kg. Ei kukaan oikeasti olisi halunnut jutella sen anoreksiaprinsessan kanssa, jonka maailmaan mahtui päivän liikunnat ja ruuat. Nyt, kun olen päässyt tarpeeksi kauas sairaudestani, olen saanut hirveästi uusia kavereita ja moni vanhakin ihmissuhde on ruvennut paikkaantumaan. Minä jaksan olla ihmisten kanssa, ja ihmiset näkevät minut, minun persoonani ja luonteeni ja käyttäytymiseni, eikä anoreksiaa. Pahasti sairaasta ihmisestä mikään noista ei näy ulospäin ja siksi moni ystäväkin kokee sairaan muuttuneen ihmisenä, vaikka todellisuudessa se ihminen on vaan siellä syvällä anoreksianaamion alla.


Yksi tapaus myös joka vei minua eteenpäin oli, kun balettiopistollamme oli kevätesitys. Siellä suurinosa tytöistä on täysin normaalipainoisia, terveitä ja energisiä. Kuitenkin on muutama hirvittävän laiha ja väsyneen näköinen tyttö joiden tanssistakin näkyy ravinnonpuute. Katsellessani ja "verratessani" näitä muutamaa toisiinsa kontrastia luovaa tyttöä tajusin, että minä haluan näyttää terveeltä. Minä haluan näyttää elinvoimaiselta ja pirteältä, en halua näyttää siltä että saatan pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Minä haluan jaksaa tehdä asioita, elää asioita läpi ja saada kokemuksia enkä pyöriä vaan jonkun porkkanan ympärillä. Niihin asioihin mitä tahdon tehdä, minun on syötävä tai paremminkin minä saan syödä. Aiemmin minua kammotti ajatus että joku pitäisi minua minään muuna kuin heikkona keijukaisena mutta nyt tahdon että ihmiset näkevät minut vahvana ja potentiaalisena aina vaan uusiin ja uusiin kokemuksiin. Minä en tahdo lentää pois tuulen mukana ja paeta asioita.
En osaa oikein sanoa mitään aikoja, milloin mikäkin muutos olisi tapahtunut eikä se ehkä ole tarpeellistakaan. Tarpeellisena nään sen että lukiessanne ymmärtäisitte mitä paranemiseen kuuluu. Voi olla että tekstistä tulee sen kuuloinen, että paraneminen olisi helppoa mutta sitä en todellakaan väitä. Paraneminen on helvetinmoista tappelua etenkin alku- ja keskivaiheilla. Alkuvaiheilla se, että syö joka aterialla maissinjyvän ja onnittelee siitä itseään ylpeänä on täysin vääristynyt käsitys siitä miten voi parantua. Olen aika vahvasti sitä mieltä, että siinä kohtaa kun häpeää ja vihaa itseään ja haluaa kuolla koska on syönyt oikean kokoisen aterian parantuvalle, on vasta oikeasti onnistunut. Paranemisen eteen on rämmittävä upottavaa suota ja kaaduttava mutaan ennenkun näkee edes kapean valon välähdyksen.


Ei saa tuudittautua siihen tunteeseen, että kaikki tapahtuu itsestään ja muut ihmiset pelastaa tai mitään muuta yhtä typerää. Töitä, töitä, töitä, mutta eikö sairastumiseenkin vaadita samaa. Harvalla meistä laihdutus on ollut helppoa ja kivutonta ja jatkuvaa alamäkeä. Kuitenkin lupaan, että kaikki se tuska ja kyyneleet on elämän arvoista, sillä lähiviikkojen aikana olen huomannut miltä elämä oikeasti maistuu. Sekä konkreettisesti syömällä, että oikeasti tekemällä asioita. Elämä maistuu ystäviltä, se maistuu uusilta tuttavuuksilta ja naurulta suussa. Elämä maistuu itkulta myöhään yöllä eli elämä maistuu tunteilta. Elämä on sitä, että tuntee, tuntee enemmän kuin ahdistuksen ja pelon ja häpeän. Elämän on onnistumista, elämä on musiikkia ja kuvia, elämä on aurinkoa ukkosmyrskyssä, elämä on epäonnistumista ja vaikeuksista nousemista, elämä on laulua ja aamukahvia, elämä on saippuakuplia ja lasten hymyjä, elämä on vahva. Ja mikä parasta, meillä on oikeus siihen.
Kuintekin minunkin paranemiseni tai sanoisin sitä ehkä kehittymistä ehjemmäksi on kesken. Olen edelleen hirvittävän epävarma kehostani ja välillä mietin voinko lähteä huoneestani minnekkään koska varmasti kaikki ajattelevat että olen hirveän lihava ja kasvanut ja levinnyt. Kuitenkin olen joka kerta lähtenyt, ja huomannut ettei kukaan katso minua pahasti koska enhän minä millään järjellä ole lihava. Itseasiassa tämä myytti kuinka kaikki pitävät laihoista enemmän jne. on osoittaunut aika valheelliseksi koska vaikka painan enemmän kuin tähän asti koskaan elämässäni olen saanut kuulla enemmän positiivista palautetta ulkonäöstäni! Mennään kuitenkin siihen, mitä yritän tällä hetkellä ja tulevaisuudessa korjata: aloitan syksyllä fysioterapian aktiivisemmin kuin tähän asti ja siellä on tarkoitus tarkentaa kehonkuvaani koska minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa itsäni minkään kokoisena ikinä. Tahtoisin kovasti hyväksyä vartaloni ja saada tunteen ettei mieleni ja kehoni ole mitkään erilliset asiat jotka toimivat ihan erikseen riippumattomina toisistaan. Lisäksi käyn jatkohoidossa X kauan josta tosin en ole kokenut sen suurempaa valaistusta että se auttaisi. Mitään haittaakaan siitä ei ole ollut ja kai se on ollut ihan okei jutella jollekulle kesälomasuunnitelmista ja kuulla kuinka tämä on parasta aikaa elämässäni.
Ainakin lopputeksti on varmasti ihan käsittämätöntä pomppimista koska kello alkaa lähennellä puoli viittä ja silmät risteillä ympäriinsä joten ehkä aika lopettaa ja tutkia tätä tekstia pahimmilta ajatuskatkoksilta aamulla. Jos saatte kuitenkaan tästä mitään ajatusta siitä että a) paraneminen on vaikeaa mutta vaivan arvoista b) minä olen muuttanut kantaani ja olen huomattavasti positiivisemmalla asenteella paranemista kohtaan, niin tämä teksti ehkä täyttää tehtävänsä. Tahdon vielä joko lisätä tähän myöhemmin tai sitten postata kokonaan uuden aiheen siitä mitä kaikkea hyvää paraneminen fyysisesti ja henkisesti tuo joten sitä odotellessa toivotan hyvää yötä ja kauniita unia!


26 kommenttia:

  1. Anonyymi14.6.11

    Mistä anoreksia sai alkunsa sulla?

    VastaaPoista
  2. Luin koko postauksen, tää oli tosi viisasta tekstiä ja antoi mullekin paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin tuo kohta missä puhuit tunteista ja sitten toi loppuosa. Tosi hienoa kun uskallat kirjoittaa tänne siitä, miltä susta itsestäsi tuntuu ja myöntää sen, ettet aluksi halunnut parantua ollenkaan.
    Apua, tuntuu etten osaa sanoa mitään järkevää vaikka haluisin sanoo vaikka mitä :-D mutta kiitos paljon että kirjotit tän postauksen koska kuten sanoin, se sai ainakin mut ajattelemaan asioita rohkeammin omaltakin kannalta.
    Tosipaljon tsemppiä ja voimia sulle, oot niin mukavan olonen tyttö :-) ♥ !

    VastaaPoista
  3. kiitos tästä tekstistä, kirjoitat todella hyvin ja mieleenpainuvasti, realistisesti.
    kamppailu on rankkaa, mutta kyllä tästä vielä selvitään.
    pysy vahvana.
    <3

    VastaaPoista
  4. wow. i tried to translate what you wrote with a translate machine, still didn't understand everything because they never work properly. but, everything i did understand really touched me.

    i've been following your bloug quite a while now and your photo's always inspire me. i recognize a lot of myself in you, trying to recover but still dealing with the ghosts of the past. it's a long journey, but in the end you'll get there. i do believe some things happen for a reason, are meant to be, and these struggles will bring you (me, us) somewhere. it's something that can teach you something more valuable than most people will ever understand or experience. it doesn't mean it hurts, doesn't mean this fight can be unbearable. but if you're strong enough to fight against it, you're award will be worth it. or at least, that's my experience. i've relapsed now, but girls like you, who won't give up, give me the strenght to keep fighting again.

    so thank you for your beautiful words. and i really wish the best for you, you deserve it. you're beautiful in- and outside. x x x x x x

    VastaaPoista
  5. koskettava. itkin oikeesti. kiitos että jaoit tän tänne. tää oikeesti auttaa muaki mun ongelmien kanssa hyväksymään oman kroppani koska mul on aina ollu huono itsetunto siitä että oon vaan kauhee luukasa eikä kukaan tykkää musta sen takia ku mitä oon. ihanaa et oot olemas. voimia ja jaksamista parantumisen kanssa <3

    VastaaPoista
  6. Mä haluan ottaa sut syliin ja kertoa sulle kuinka kaunis ja ihana ihminen sä oletkaan ja miten paljon sun blogi auttaa ihmisiä, minua ja muita. Sä sanot ne asiat mitä muut ei osaa muotoilla sanoiksi. Kiitos <3

    VastaaPoista
  7. Vaikka ollaan koettu yhes vaikka mitä, ni paras hetki SILTI ehkä ikinä oli tässä vähänaikaa sitten, ku herättiin aamulla ja sä aloit nauraa ihan niinkun aina ennenkin, tajusin miten kova ikävä mulla oli ollu OIKEAA sua. Tuntu ihan niinku olisin menettäny siskon ja yhtäkkiä saanu sen takasin. Oon niin onnellinen että oot palannu henkiin taas. Olet rakas<3

    VastaaPoista
  8. Anonyymi18.6.11

    tossa postauksessa mainitset lukeneesi ns. parantumisblogeja, voisitko mitenkään linkata tähän, minuakin kiinnostaisi lukea mutten täältä netin valtavasta tietomäärästä sellaisia itse löydä...

    VastaaPoista
  9. Ää. Olen niin hämmentynyt ja ihmettynyt ja kiitollinen kommenteista etten osaa oikein vastata.

    Anonyymi 1, minä en tiedä. Se voi olla sadan yhteensattuman summa tai joku tietoinen päätös, mitä sillä on edes väliä?

    Larissa, KIITOS -Kirjoitit jo järkevää ja kannustavaa. :)

    Immortal, Kiitos sinullekkin. ♥

    Jessica, i was so shocked after your comment. It was so sensitive and.. pure. And im sure that what doesnt kill you makes you stronger so we shouldnt be resentful of our sickness. And thank you very much, people like you (who say those positive things to me) give me so much strenght. I like that idea that somehow i can help people now when im almost health, like giving hope that everyone who have problems with eating can beat them and be happy. Of course i'm not that good and strong that i could make people undertand that, everyone have to do it by themselves but maybe i can give you some twinkles that there are better life than eating disorder. Im sure that you will be health one day if you really really want it and you are ready to work hard. But it's worth it, i promise. :)

    Ida, oon aina kattellu sun kuvia sillain että oot tosi kaunis tyttö, ei mulla tuu yhtään mieleen että olisit luukasa! Kiitos ja toivon kans et hyväksyt ittes semmosena kun oot ;>

    Emma, ;3 henkisesti tulen syliin ja kiitän hirmuisasti kauniista sanoista.

    Sinikeiju, tiekkö sä oot ollu isoimpia tukia koko tän höskän (tai ehkä paremminkin koko hiton elämän) aikana. Kun et hylänny hetkekskään vaikka näit mut aika hirveenä, varmaan muistat sen yhen illan kun olit meillä. Tai sillain, vaikka oonkin aina luottanu suhun enemmän kun muihin, niin sen jälkeen kun kävit kattoon mua sairaalassa joka ikinen viikko niin luotan enemmän ku koskaan ♥ Oot rakas kanssa ja kiitos kun oot ollu siinä aina. Puss!

    Anonyymi 2, http://violenceofdeliberation.blogspot.com/
    http://againstproana.blogspot.com/
    http://fun-light.blogspot.com/
    tuossa nuo joista eniten ehkä erottuu tuo tahto parenemiseen (etenkin funlaitti ja against pro-ana. Niitä varmaan voi googlata jollain hakusanoilla, tai ainakin voi yrittää.

    VastaaPoista
  10. Anonyymi18.6.11

    ihana postaus ! osaat kirjottaa niin mielenkiintosesti ja kuvailet kaiken niin ihanasti että tälläsiä on kiva lukea:)ja en kyllä tiiä miksi mutta sä tuut aina mieleen tästä kappaleesta, haha:-D

    Birdy - Skinny love

    VastaaPoista
  11. Ouh ! Sä kirjoitat tosi taidokkaasti sun ongelmasta, oon tosi ylpeä! Nyt vain tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  12. Eihän tällästä tekstiä voi edes sanoin kuvailla! Kirjotat älyttömän hyvin, ja jaksoin jopa lukea koko postauksen :o

    Tsemiä ♥

    VastaaPoista
  13. Pakko sanoa, että aivan mahtavaa tekstiä. Jotenkin avas silmiä ja muutenkin herätti uusia ajatuksia. Tsemppiä vaan (:

    VastaaPoista
  14. Kiitos kovasti kummallekkin. ♥

    VastaaPoista
  15. mieki luin kokonaan ja oli kyllä hieno teksti. miulla on nyt pannu nii jumissa etten osaa sanoo oikee mitää muuta ku että sait ajattelemaan asioita!

    tsemppiä paranemiseen!♥

    VastaaPoista
  16. Sarpyy28.6.11

    Mä oon ihan sanaton.

    Olen joskus törmännyt sun profiiliin facebookissa ja ihaillut niitä mahtavan upeita otoksia, mutta nyt tsiigailen ensimmäistä kertaa sun blogia. Äärimmäisen vaikuttuneena. Mä olen itse sairastanut syömishäiriötä muutaman vuoden, joista suurin osa on kulunut välillä melko säälittäviinkin paranemisyrityksiin. Nyt koen kuitenkin olevani tiellä josta ei ole paluuta, lopen kyllästyneenä sairauteen sekä huolissani kehoni jaksamisesta. Tahdon voittaa hirviön enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja olen myös löytänyt siihen keinon. Ruoan. Sä ymmärrät paremmin kuin kukaan muu sitä pelon määrää kun miettii, mitä siellä jossain odottaa, ilman sairautta johon tarttua kun koko muu maailma tuntuu pettävän. Tämän postauksen luettuani olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että se on kaikki uskaltamisen arvoista. Ihanaa, että olemme molemmat matkalla kohti silmät avaavaa terveyttä <3

    ps, haluan vielä kertoa sulle jostakin tärkeästä, joka pääsee usein unohtumaan, niin sulta kuin multakin. Hyppäsin melkein tuolilta alas, kun luin, että tämä keijuvartaloinen tyttö pitää reisiään tukevina. Siis mitä ihmettä, hoikempaa ja sirompaa ihmistähän joutuu etsimään ikuisuuksia! Aloin miettimään omia "paksuja ja muodottomia pökkelöitäni" kunnes yllättäen oivalsin. Entäpä jos anoreksialla onkin sormensa pelissä ja peilistä katsookin joku aivan muu kuin todellinen minä, hoikka, kaunis ja ihana, mutta silti niin kamalan pelokas tyttö? Miksei joku toinen, jota mun kehonkuvaa rajusti vääristävä anoreksia ei sumenna voisi nähdä minua niin? Siinä ajattelemisen aihetta loppupäiväksi.

    Taidan mennä syömään :) TSEMPPIÄ SATA SYLILLISTÄ !

    VastaaPoista
  17. Pystyin samaistumaan niin täysin, että tuntui ihan kuin olisit kirjoittanut minusta itsestäni. En osaa sanoa, miten tämä ajatuksiini vaikutti - päällimmäisenä on vain helpotuksen tunne siitä etten olekaan aivan yksin. Tajusin, että liihottelemalla kiiltokuva-anorektikkojen maailmassa tekee vain hallaa itselleen, ja arvaappa miksi: koska niitä kiiltokuva-anorektikkoja löytyy vain kiiltokuvista.

    Äh. En tiedä mitä sanoa. Kiitos tästä.

    Ja voimia!

    VastaaPoista
  18. Varislapsi, tossa on kyllä niin pointti. Tai mua aina raivostuttaa, kun kaikkialla kailotetaan että anoreksiaa sairastavat painaa 20kg vaikka moni kuolee jo ennen sitä painoo sitten jotenkin hullusti aattelee ettei oo muka sairas koska ei paina sitä 20kg ja on vaan 8kg alipainonen tai jtn.

    Voimia itsellesi kanssa ♥

    VastaaPoista
  19. Kiitos tästä postauksesta, kiitos ihan miljoonasti <3

    VastaaPoista
  20. Anonyymi8.5.12

    kiitos tästä<3 itelläni on sellainen ongelma, että en oo anorektikko, enkä oo ollu, vaa pelkään että musta tulee. ystäväni sanoo joskus että pelkää että mulla on syömishäiriö, ja joskus pelkään sitä itekkin. oot auttanu mua siinä, et alan tajuun et ketään ei kiinnosta kui laiha mä oon, ja et ei oo tervettä laskee kui paljo syö ja liikkuu. ite painan nyt joku 46kg varmaan, ja perjaatteessa oon ilonen siitä että oon lihonu, mus silti jossain syvällä mun aivoissa mää mietin, että muut ei hyväksy sitä. kiitos viä tästä postauksesta<3<3 (luen vast ekaa kertaa :)) vaikutat tosi mukavalta, ja sun kaverit on onnekkaita ku niil on sun kaltane kaveri<3 (tällässeen vaikutelman tästä sun blogistas saa :))

    VastaaPoista
  21. elppis8.5.12

    tohon mun edelliseen kommenttiin (kirjotettu nimettömällä) nii oon tajunnu, et etin seuraa ittelleni laihuuden kautta, mutta tässä postauksessa osotit, et ei se lauhuus niitä ihmisiä tuo, vaan se sosiaalisuus ja terveys. ja osotit myös, että kelpaan just sellatteena ku oon. en tiiä oliko tarkorus, mut jos oli, nii onnistuit kohottaan mun itsetuntoo<3:)
    Kiitos viä tästä postauksesta<3:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tarkotus aina herätellä ihmisiä! Ja ihan tosisuperhyberkivaa kuulla että oot tajunnu noi sen kautta mitä oon kirjotellu. Vielä parempi sitten kun tajuaa ne asiat ite käytännöstä. Tietysti anoreksia voi tuoda jotain seuraa = pro-anat jotka on kyllä aika kaukana siitä mitä mä ite ystäviltä/kavereilta haen. Mutta niin, ole hyvä, kiitos ja kumarrus ♥

      Poista
  22. Anonyymi31.1.14

    Ihana teksti:)♥

    VastaaPoista