Pakkomielteinen kello 2:15 itsetutkiskeluhetki

Se on outo ja ahdistava tunne kun huomaa valehdelleensa.

Pitkään ja hartaasti, joka päivä.

Itselleen.

Mulla on aina ollu vähän ylpeekin asenne siihen, kuinka avoin mä oon puhumaan kaikista tunteista ja asioista. Että mä pystyn syvälliseen keskusteluun tai näkemään itseni jotenkin realistisesti noin ulkoisesti.
Oon jopa puhunu ammattiihmisiä ympäri siitä, että oon kyllä hahmottanu aina fyysisen kokoni oikein, mulla vaan on ollu erilaiset kriteerit itelleni. Hahhah. Tää asia on ollu mietintämyssyn sisällä jo aika kauan, mutta vasta nyt tuli hetki kun aattelin kirjotella ajatuksiani tänne blogiin. Jos mulla ois se videokamera niin oisin voinu melki tehdä videopostauksen, jos ois tuntunu että pystyn. Aika jollain tapaa arka aihe toisaalta kuitenkin.

Ensin tosta avoimuudesta tunteisiin.
Musta on hirvittävän helppoa puhua täällä blogissa tai lähes tuntemattomille ihmisille kadulla tunteistani ja ikään kuin paljastaa heikot kohtani. Tässä kohtaa kuitenkin yleensä ihmiset käsittää ihan väärin, ja myös itse oon käsittäny väärin. Ehkä se johtuu siitä että ihmiset käsittää heikot kohdat tai mitkä ikinä privaatit asiat ikinä, vähän eri tavoilla. Musta on helppoa sanoa että joo, mulla on ollu syömishäiriö ja se on aiheuttanu mulle näitä ja näitä tunteita. Musta on tuntu mitättömältä, päläpäläpälä. Kun filosofiassa väitellään siitä pitäiskö veronmaksajien maksaa ns. itseaiheutetut sairaudet pamautan suoraan että mun Tays rientojani tai Pitkäniemiseikkailuita ei ois kyllä lähes kukaan yksityinen pystyny maksaan. *Bäng* Jotkut ajattelee. Se on rohkee ja tunnustaa noin ison asian samanlailla kuin se puhuis että aurinko laski eilen länteen. Ehkä osiks totta että toi ois jollain tasolla avointa mutta sitten mulla on tarkemmin asiaa tutkailtuani olo, että tollain huijaan kaikkia paljon enemmän. Että jos käyn jotain näennäisesti syvää keskustelua jonkun kanssa niin sille jää olo että luottasin siihen, tai jotain. 

Musta vaan on helppoa jutella jostain suhteellisen tabuaiheista. Ei ne kosketa niin mua.

 Kun sitten joudunkin oikeesti jossain sen eteen (esim. "terapiaistunnot") jossa mun pitäis puhua itsestäni tai kokemuksistani rehellisesti niin musta tuleekin aika vähäsanainen tyttö.

Saatan valita henkilöt joita puolustelen puheissani hirveesti ehkä siks, että joku on sanonu niistä jotain pahaa mistä en oo samaa mieltä enkä suostu kertoon yhtäkään mua ärsyttävää puolta niistä. 

Musta on hirveen vaikeeta puhua esimerkiks siitä että mä häpeän jotain asioita. Itsessäni, perheessäni ja lähipiirissäni. Että on jotain kokemuksia mitä en ikinä tahdo että kukaan muu kun asianomaiset saa tietää ja toivon että nekin unohtais. Ne saattaa olla ihan hirveen pieniä juttuja mutta jostain syystä ne on jotain mitkä pitää pitää sisällä. Tää on joo yleisempääkin yleisempää, mutta mä luulin pitkään olevani ihan toisenlainen. Että mulla ei olis semmosia asioita. Saatan kertoa yleisessä avautumiskaveriporukkaillassa että joo, mun yks ala-aste opettaja läpsi mua pepulle ja se oli ahdistavaa mutta samalla pidän sisälläni että yks poika yläasteella sano just näin ja näin mulle vaikkei se ollu edes totta. On hassua tavallaan vasta nyt tajuta, että mä en oo puolikskaan niin avoin ja luottavainen kun mitä luulin. Oon vähän pöljä. Tätä asiaa on vähän vaikee muotoilla järkevästi niin että sitä tajuaa kuinka outoo tommonen on mutta ainakin yritin. Toinen merkki mun olemattomasta avoimuudestani on itkeminen. Se on ollu hassu juttu mulla. Mua ei oo ikinä hävettäny itkeä vaikkapa koulussa. Saan paskan tekstarin joltain tai riitelen jonkun kanssa, tulee muuten vaan surullinen olo tms. 

Odotetaan kuitenkin että päästään siihen kun mulle oikeesti tärkee ihminen loukkaa mua jotenkin, minkä en haluais loukkaavan mua. Se että mua itkettää on hirvein asia sillä hetkellä, on niin paljon kaikenlaista mitä en haluais tuntea. Itku paljastaa ne. On outoa kuinka jotkut asiat joita tunnen melko usein onkin jotain minkä tuntemista vihaan ja jonka haluan kieltää. Inhoan sitä tunnetta että tiedän jonkun ihmisen olevan tärkeempi mulle kun mä itse sille. Itsekeskeistä joo mutta näin ei ihan hirveen montaa kertaa oo tapahtunu. Joku nyt sitten päässään miettii että ompa nyt, ei tykkäämistä voi mitata mutta kyllä, Kuisman päässä on tietyt mittarit sille että tiedän kuka on mulle tarpeellisempi kun mä sille. Mä nään sen (ei toki näin yksinkertasesti) sillein että kummalla ois helpompi jos toinen lähtis elämästä, niin sille toinen on vähemmän tärkee.

 Huh, melkonen ryöppy mutta jotain mitä tahdoin jakaa. Ehkä myös joku piiloavautuminen siitä että en luotakaan ihmisiin helposti niin kun luulin, vaan oikeesti vasta vuosien ja kokemusten kautta, ja toisinnakin siitä että ei kannata puhua musta niin kuin ois ikinä vieraillu mun päässä sekuntiakaan vaikka lukiskin mun blogin tekstit viissataa kertaa läpi. Samaistuminen on toki suotavaa ja melkeinpä toivottavaa mutta mua ärsyttää yleisesti semmonen että joku luulee olleensa mun kengissäni joskus. Ihmiset on samanlaisia muttei silti.

Siitä päästäänkin (ei millään aasinsillalla) aiheeseen fyysinen minä -hahmotus. Oih.

Tunnustan heti ton edellisen tekstin jälkeen toisen ison jutun missä mä oon ollu väärässä.

Hei, olen Kuisma. 

Minulla ei ole mitään muuta käsitystä omasta fyysisestä koostani

kuin että se on väärä.

en tiedä miks mutta tää on jollain asteella kaikkein parhaiten mua kuvaava kuva mitä on ikinä musta otettu!

Ja mistäkö tämän huomasin? No pituuden hahmotus mulla on aina ollu ihan sekavaa. Olin niitä jolla murroiskä alko vähän aiemmin kuin ois tarpeellista ja tadaa, olin aina pisin. "Unna on aina ollu suhteessa 5cm pidempi kun sisko ja veli". Meillä oli ala-asteella ruokajonot, olin aina toinen tai kolmas tyttöjen puolella. Kun vaihdoin koulua ja menin kyläkouluun missä 31 oppilasta, niin kappas, olin nelosluokalla koulun pisin. Olin jossain kohtaa sekä mun veljeä että siskoa pidempi (veli 2v vanhempi, sisko 4v vanhempi). Sisko tosin jäikin 158 senttiseks kun mä hurahtelin ~162 senttiini. No mutta joo, olin pitkä ja mun tissit tuli ensin mutta kuten nykytilanteestani voikin päätellä, silläkin kehityksellä oli oma stoppinsa. Mä vaan en oo tottunu siihen, paitsi noi pienet tissit oon kyllä aina rekisteröiny (ihan välikevennyksenä, mun blogin on löytäny yli 20 ihmistä hakusanoilla "pienet rinnat" ja "balettitanssijan rinnat", haha, katsokaa siis tämän postauksen tagit!). Mutta siis takaisin asiaan. Mun on ollu vaikee hahmottaa että en ookkaan pitkä. Huiman egoni, hehe, ansioista mulle tulee usein yllätyksenä jos joku tyttö onkin mua pidempi. Se jostain syystä tuntuu hyvältä. Ehkä just se pitkänä olemisen kanssa painiskelu sai mut ihannoimaan kaikkia lyhyitä ja vaikutti miesihanteeseen sillä että pidän pitkistä pojista. Se kuitenkin pituudesta koska toi nyt on vielä aika selkee ja siihen löytyy helppo syy miks se on vähän hassusti menny. (tosin toivon että joku jolla sama ongelma löytää ehkä jotain näkökulmaa asiansa pohtimiseen ja ehkä ylittämiseen :3)

 Tätä toista en kuitenkaan oo ikinä ymmärtäny:

Miksi mä kuvittelen olevani puolet isompi kun todellisuudessa?

"Ei sillä oo mitään merkitystä". Mutta hahaa, ompas. Jos en osaa määrittää fyysistä kokooni, niin mitä itessäni sitten osaan. En ilmeisesti mitään. Oon joku hassu yhdistelmä sitä että luulen tietäväni mitä oon ja samalla tiedän etten todellakaan oo mitä luulen. Meneekö vaikeeks? No, annampa esimerkin. Varmaan tuhansissa blogeissa kerrotaan kuinka fysioterapeutit tekee simppeleitä testejä antamalla narut ja pyytää muotoileen niitä oman vyörätön/lantion kokoset ympyrät. Kaikki tekee ne aina väärin, ja se menee about näin: 

AnaprinceSS: *En mä voi olla noin pieni, laitetaan nyt varoiks pari senttii etten vaan tee liian pientä ympyrää, hyi kun ois noloo. Hirvee läskipaska mä oikeesti.* "Okei tämmönen mä oon :3"

Fysioterapeutti: *laittaa sormen mihin Ana oli itse merkannut ja mittaa uudestaan* "Kappas, sä olitkin 15cm kapeempi! VÄÄRISTYNYT KEHONKUVA!!!!!!!!!!!!!!11111"

AnaprinceSS: *hihi ihkuu! oon laihoin <3 eiku oonko. Hei toi läski ämmä huijas mua! Yrittää saada mut uskoon et oisin noin laiha. Vitun salaliitto oikeesti, se vaan siirsi sen sormee. Luulee et syön enemmän nyt, daa. Surkee yritys. No mut leikin et uskon kuitenki *
"Aa ok. Vähänkö arvioin väärin. :O"

Joo. Suunnilleen noin meni mun ensimmäinen tommonen ja oon 99% varma että niin menee 98% muillakin. 

MUTTA. Parannus on aina mahdollista, vai onko. No, toka kerta mun fysioterapeutti, joka tosin oli eri kun ekalla kerralla, oli vähän sneakympi ja se ujutti ensin superpitkän tarinan eri kehotyypeistä kun mainitsin että mulla läski tuppas ennen kerääntyyn reisiin, mut nykyään mahaan. Sitten tehtiin toi juttu ja yllättäen arvioin vyötäröni 2 x isommaks kun mitä fysioterapeutti mittas. Mun päässä oli silti edelleen ihan sama ajatusketju kun siinä ekassa mittauksessakin. Kaikki huijaa. Tosin on hauskaa irtautua ja miettiä että mikä intressi kellään olis huijata tollasessa. Fysioterapeutti siis valehtelee, mä oon oikeesti paljon isompi. Tossa vaan on oikeesti erilaista se, että siinä ei näy senttejä. Se tekee sen uskomisesta vaikeempaa. No, päätin taas kerran olla uskomatta kunnes tulin kotiin ja selitin tota juttua Sahinille. Siinä jutellessani en muista kumman ideasta mun piti sitten mitata tietokoneen jollain johdolla IHAN ITE kuinka iso mun vyötärönympärys oli. Ei huijaamista. Ja suunnilleen sama se oli kun mitä fysioterapeutti mittas. 60cm vaan kuulostaa jotenkin isommalta, niin että kun sen näkee rinkulana niin se onkin tosi pieni. Tämä ei jää vielä tähän! Koska oon super uskollinen sille uskomukselleni että JOSTAIN kohtaa sieltä mihin mun rasva kertyy niin mun on PAKKO olla isompi, sillein että aattelisin "haha, tän oisin arvioinu oikein" mutta kuinkas kävikään.... No. Mitattiin eka lantio ja sitten mä vielä yritin että joo, siitä kohtaa missä mun peppu on niinku "korkeimmillaan" (pyöreän pepun kun omistan) niin mun on pakko olla aika iso. Tudumm, väärin sekin. Kaikkein hauskinta tässä on, että kaikesta huolimatta mä en edelleenkään usko noihin. Onhan siitä jo ties kuinka monta päivää ja oonhan mä voinu lihoa siitä ja paisua vaikka täydelliseks ympyräks! Kuitenkin mahtavaa oli havahtua just siinä hetkessä että mä hahmotan itseni päin peppua. Että ne "pienikokoiset" tytöt mitä katselen onkin ehkä suunnilleen samaa kokoluokkaa kun mä. Tästä voi ehkä olla kyse myös jostain mun blogissa tapahtuneissa solkkauksissa. Siitä että minä, ja varmasti moni muukin hahmottaa itseään ehkä pikkuisen eritavalla kuin muut. Hyvä keino omaan hahmotukseen mulle oli kun tehtiin koulussa leffaa ja sitten myöhemmin katselin niitä pätkiä koneelta. En oo mikään laiheliini, mut aika sopivan näkönen. Jos se riittäis hetkeks taas.

 Mukaan ympätyt kuvat on jotain kuvia mitkä koen eniten itseäni vastaavina, noin henkisesti.

ps. Mulla on takaraivossa jonkunsortin kuumotus että joku nostaa hirveen paskamyrskyn kommenteissa kun oon kirjottanu jotain ihan epäymmärrettävästi ja joku vetää herneen nenään :D