perjantaina, helmikuuta 24

Pakkomielteinen kello 2:15 itsetutkiskeluhetki

Se on outo ja ahdistava tunne kun huomaa valehdelleensa.
Pitkään ja hartaasti, joka päivä.
Itselleen.

Mulla on aina ollu vähän ylpeekin asenne siihen, kuinka avoin mä oon puhumaan kaikista tunteista ja asioista. Että mä pystyn syvälliseen keskusteluun tai näkemään itseni jotenkin realistisesti noin ulkoisesti.
Oon jopa puhunu ammattiihmisiä ympäri siitä, että oon kyllä hahmottanu aina fyysisen kokoni oikein, mulla vaan on ollu erilaiset kriteerit itelleni. Hahhah. Tää asia on ollu mietintämyssyn sisällä jo aika kauan, mutta vasta nyt tuli hetki kun aattelin kirjotella ajatuksiani tänne blogiin. Jos mulla ois se videokamera niin oisin voinu melki tehdä videopostauksen, jos ois tuntunu että pystyn. Aika jollain tapaa arka aihe toisaalta kuitenkin.


Ensin tosta avoimuudesta tunteisiin.
Musta on hirvittävän helppoa puhua täällä blogissa tai lähes tuntemattomille ihmisille kadulla tunteistani ja ikään kuin paljastaa heikot kohtani. Tässä kohtaa kuitenkin yleensä ihmiset käsittää ihan väärin, ja myös itse oon käsittäny väärin. Ehkä se johtuu siitä että ihmiset käsittää heikot kohdat tai mitkä ikinä privaatit asiat ikinä, vähän eri tavoilla. Musta on helppoa sanoa että joo, mulla on ollu syömishäiriö ja se on aiheuttanu mulle näitä ja näitä tunteita. Musta on tuntu mitättömältä, päläpäläpälä. Kun filosofiassa väitellään siitä pitäiskö veronmaksajien maksaa ns. itseaiheutetut sairaudet pamautan suoraan että mun Tays rientojani tai Pitkäniemiseikkailuita ei ois kyllä lähes kukaan yksityinen pystyny maksaan. *Bäng* Jotkut ajattelee. Se on rohkee ja tunnustaa noin ison asian samanlailla kuin se puhuis että aurinko laski eilen länteen. Ehkä osiks totta että toi ois jollain tasolla avointa mutta sitten mulla on tarkemmin asiaa tutkailtuani olo, että tollain huijaan kaikkia paljon enemmän. Että jos käyn jotain näennäisesti syvää keskustelua jonkun kanssa niin sille jää olo että luottasin siihen, tai jotain. 
Musta vaan on helppoa jutella jostain suhteellisen tabuaiheista. Ei ne kosketa niin mua.


 Kun sitten joudunkin oikeesti jossain sen eteen (esim. "terapiaistunnot") jossa mun pitäis puhua itsestäni tai kokemuksistani rehellisesti niin musta tuleekin aika vähäsanainen tyttö.
Saatan valita henkilöt joita puolustelen puheissani hirveesti ehkä siks, että joku on sanonu niistä jotain pahaa mistä en oo samaa mieltä enkä suostu kertoon yhtäkään mua ärsyttävää puolta niistä. 
Musta on hirveen vaikeeta puhua esimerkiks siitä että mä häpeän jotain asioita. Itsessäni, perheessäni ja lähipiirissäni. Että on jotain kokemuksia mitä en ikinä tahdo että kukaan muu kun asianomaiset saa tietää ja toivon että nekin unohtais. Ne saattaa olla ihan hirveen pieniä juttuja mutta jostain syystä ne on jotain mitkä pitää pitää sisällä. Tää on joo yleisempääkin yleisempää, mutta mä luulin pitkään olevani ihan toisenlainen. Että mulla ei olis semmosia asioita. Saatan kertoa yleisessä avautumiskaveriporukkaillassa että joo, mun yks ala-aste opettaja läpsi mua pepulle ja se oli ahdistavaa mutta samalla pidän sisälläni että yks poika yläasteella sano just näin ja näin mulle vaikkei se ollu edes totta. On hassua tavallaan vasta nyt tajuta, että mä en oo puolikskaan niin avoin ja luottavainen kun mitä luulin. Oon vähän pöljä. Tätä asiaa on vähän vaikee muotoilla järkevästi niin että sitä tajuaa kuinka outoo tommonen on mutta ainakin yritin. Toinen merkki mun olemattomasta avoimuudestani on itkeminen. Se on ollu hassu juttu mulla. Mua ei oo ikinä hävettäny itkeä vaikkapa koulussa. Saan paskan tekstarin joltain tai riitelen jonkun kanssa, tulee muuten vaan surullinen olo tms. 
Odotetaan kuitenkin että päästään siihen kun mulle oikeesti tärkee ihminen loukkaa mua jotenkin, minkä en haluais loukkaavan mua. Se että mua itkettää on hirvein asia sillä hetkellä, on niin paljon kaikenlaista mitä en haluais tuntea. Itku paljastaa ne. On outoa kuinka jotkut asiat joita tunnen melko usein onkin jotain minkä tuntemista vihaan ja jonka haluan kieltää. Inhoan sitä tunnetta että tiedän jonkun ihmisen olevan tärkeempi mulle kun mä itse sille. Itsekeskeistä joo mutta näin ei ihan hirveen montaa kertaa oo tapahtunu. Joku nyt sitten päässään miettii että ompa nyt, ei tykkäämistä voi mitata mutta kyllä, Kuisman päässä on tietyt mittarit sille että tiedän kuka on mulle tarpeellisempi kun mä sille. Mä nään sen (ei toki näin yksinkertasesti) sillein että kummalla ois helpompi jos toinen lähtis elämästä, niin sille toinen on vähemmän tärkee.

 Huh, melkonen ryöppy mutta jotain mitä tahdoin jakaa. Ehkä myös joku piiloavautuminen siitä että en luotakaan ihmisiin helposti niin kun luulin, vaan oikeesti vasta vuosien ja kokemusten kautta, ja toisinnakin siitä että ei kannata puhua musta niin kuin ois ikinä vieraillu mun päässä sekuntiakaan vaikka lukiskin mun blogin tekstit viissataa kertaa läpi. Samaistuminen on toki suotavaa ja melkeinpä toivottavaa mutta mua ärsyttää yleisesti semmonen että joku luulee olleensa mun kengissäni joskus. Ihmiset on samanlaisia muttei silti.


Siitä päästäänkin (ei millään aasinsillalla) aiheeseen fyysinen minä -hahmotus. Oih.
Tunnustan heti ton edellisen tekstin jälkeen toisen ison jutun missä mä oon ollu väärässä.

Hei, olen Kuisma. 
Minulla ei ole mitään muuta käsitystä omasta fyysisestä koostani
kuin että se on väärä.

en tiedä miks mutta tää on jollain asteella kaikkein parhaiten mua kuvaava kuva mitä on ikinä musta otettu!

Ja mistäkö tämän huomasin? No pituuden hahmotus mulla on aina ollu ihan sekavaa. Olin niitä jolla murroiskä alko vähän aiemmin kuin ois tarpeellista ja tadaa, olin aina pisin. "Unna on aina ollu suhteessa 5cm pidempi kun sisko ja veli". Meillä oli ala-asteella ruokajonot, olin aina toinen tai kolmas tyttöjen puolella. Kun vaihdoin koulua ja menin kyläkouluun missä 31 oppilasta, niin kappas, olin nelosluokalla koulun pisin. Olin jossain kohtaa sekä mun veljeä että siskoa pidempi (veli 2v vanhempi, sisko 4v vanhempi). Sisko tosin jäikin 158 senttiseks kun mä hurahtelin ~162 senttiini. No mutta joo, olin pitkä ja mun tissit tuli ensin mutta kuten nykytilanteestani voikin päätellä, silläkin kehityksellä oli oma stoppinsa. Mä vaan en oo tottunu siihen, paitsi noi pienet tissit oon kyllä aina rekisteröiny (ihan välikevennyksenä, mun blogin on löytäny yli 20 ihmistä hakusanoilla "pienet rinnat" ja "balettitanssijan rinnat", haha, katsokaa siis tämän postauksen tagit!). Mutta siis takaisin asiaan. Mun on ollu vaikee hahmottaa että en ookkaan pitkä. Huiman egoni, hehe, ansioista mulle tulee usein yllätyksenä jos joku tyttö onkin mua pidempi. Se jostain syystä tuntuu hyvältä. Ehkä just se pitkänä olemisen kanssa painiskelu sai mut ihannoimaan kaikkia lyhyitä ja vaikutti miesihanteeseen sillä että pidän pitkistä pojista. Se kuitenkin pituudesta koska toi nyt on vielä aika selkee ja siihen löytyy helppo syy miks se on vähän hassusti menny. (tosin toivon että joku jolla sama ongelma löytää ehkä jotain näkökulmaa asiansa pohtimiseen ja ehkä ylittämiseen :3)

 Tätä toista en kuitenkaan oo ikinä ymmärtäny:
Miksi mä kuvittelen olevani puolet isompi kun todellisuudessa?

"Ei sillä oo mitään merkitystä". Mutta hahaa, ompas. Jos en osaa määrittää fyysistä kokooni, niin mitä itessäni sitten osaan. En ilmeisesti mitään. Oon joku hassu yhdistelmä sitä että luulen tietäväni mitä oon ja samalla tiedän etten todellakaan oo mitä luulen. Meneekö vaikeeks? No, annampa esimerkin. Varmaan tuhansissa blogeissa kerrotaan kuinka fysioterapeutit tekee simppeleitä testejä antamalla narut ja pyytää muotoileen niitä oman vyörätön/lantion kokoset ympyrät. Kaikki tekee ne aina väärin, ja se menee about näin: 

AnaprinceSS: *En mä voi olla noin pieni, laitetaan nyt varoiks pari senttii etten vaan tee liian pientä ympyrää, hyi kun ois noloo. Hirvee läskipaska mä oikeesti.* "Okei tämmönen mä oon :3"

Fysioterapeutti: *laittaa sormen mihin Ana oli itse merkannut ja mittaa uudestaan* "Kappas, sä olitkin 15cm kapeempi! VÄÄRISTYNYT KEHONKUVA!!!!!!!!!!!!!!11111"

AnaprinceSS: *hihi ihkuu! oon laihoin <3 eiku oonko. Hei toi läski ämmä huijas mua! Yrittää saada mut uskoon et oisin noin laiha. Vitun salaliitto oikeesti, se vaan siirsi sen sormee. Luulee et syön enemmän nyt, daa. Surkee yritys. No mut leikin et uskon kuitenki *
"Aa ok. Vähänkö arvioin väärin. :O"

Joo. Suunnilleen noin meni mun ensimmäinen tommonen ja oon 99% varma että niin menee 98% muillakin. 
MUTTA. Parannus on aina mahdollista, vai onko. No, toka kerta mun fysioterapeutti, joka tosin oli eri kun ekalla kerralla, oli vähän sneakympi ja se ujutti ensin superpitkän tarinan eri kehotyypeistä kun mainitsin että mulla läski tuppas ennen kerääntyyn reisiin, mut nykyään mahaan. Sitten tehtiin toi juttu ja yllättäen arvioin vyötäröni 2 x isommaks kun mitä fysioterapeutti mittas. Mun päässä oli silti edelleen ihan sama ajatusketju kun siinä ekassa mittauksessakin. Kaikki huijaa. Tosin on hauskaa irtautua ja miettiä että mikä intressi kellään olis huijata tollasessa. Fysioterapeutti siis valehtelee, mä oon oikeesti paljon isompi. Tossa vaan on oikeesti erilaista se, että siinä ei näy senttejä. Se tekee sen uskomisesta vaikeempaa. No, päätin taas kerran olla uskomatta kunnes tulin kotiin ja selitin tota juttua Sahinille. Siinä jutellessani en muista kumman ideasta mun piti sitten mitata tietokoneen jollain johdolla IHAN ITE kuinka iso mun vyötärönympärys oli. Ei huijaamista. Ja suunnilleen sama se oli kun mitä fysioterapeutti mittas. 60cm vaan kuulostaa jotenkin isommalta, niin että kun sen näkee rinkulana niin se onkin tosi pieni. Tämä ei jää vielä tähän! Koska oon super uskollinen sille uskomukselleni että JOSTAIN kohtaa sieltä mihin mun rasva kertyy niin mun on PAKKO olla isompi, sillein että aattelisin "haha, tän oisin arvioinu oikein" mutta kuinkas kävikään.... No. Mitattiin eka lantio ja sitten mä vielä yritin että joo, siitä kohtaa missä mun peppu on niinku "korkeimmillaan" (pyöreän pepun kun omistan) niin mun on pakko olla aika iso. Tudumm, väärin sekin. Kaikkein hauskinta tässä on, että kaikesta huolimatta mä en edelleenkään usko noihin. Onhan siitä jo ties kuinka monta päivää ja oonhan mä voinu lihoa siitä ja paisua vaikka täydelliseks ympyräks! Kuitenkin mahtavaa oli havahtua just siinä hetkessä että mä hahmotan itseni päin peppua. Että ne "pienikokoiset" tytöt mitä katselen onkin ehkä suunnilleen samaa kokoluokkaa kun mä. Tästä voi ehkä olla kyse myös jostain mun blogissa tapahtuneissa solkkauksissa. Siitä että minä, ja varmasti moni muukin hahmottaa itseään ehkä pikkuisen eritavalla kuin muut. Hyvä keino omaan hahmotukseen mulle oli kun tehtiin koulussa leffaa ja sitten myöhemmin katselin niitä pätkiä koneelta. En oo mikään laiheliini, mut aika sopivan näkönen. Jos se riittäis hetkeks taas.


 Mukaan ympätyt kuvat on jotain kuvia mitkä koen eniten itseäni vastaavina, noin henkisesti.

ps. Mulla on takaraivossa jonkunsortin kuumotus että joku nostaa hirveen paskamyrskyn kommenteissa kun oon kirjottanu jotain ihan epäymmärrettävästi ja joku vetää herneen nenään :D

29 kommenttia:

  1. Huh. Jotenkin mun täytyy sanoa, että kiitos tästä. Mä kummallisesti niin pystyn samaistumaan tähän, toi kaikki huijaaminen, ehkä jonkinlaisen roolin vetäminen ja itsensäkin huiputtaminen. Mä niin toivon, että mun ensimmäisellä fysiokäynnillä ei tehdä tuota perus vyötärömittausjuttua, koska toi sama reaktio ois niin varmasti myös mulla. Et miten sitä osais olla rehellinen itselleen ja hyväksyä tietyt asiat itsessään.. En tiiä. Musta tuntuu, ettäm ulla riittäisi aiheesta vaikka kuinka paljon sanottavaa vielä, mutta oon nyt jotenkin ihan aamusolmussa vielä eikä ajatus kulje. Mut kiitos.

    VastaaPoista
  2. Aamussolmu on ihan järkevä solmu ;3 Mutta niin. Varmaa siinä kohtaa kun osaan olla valehtelematta itelleni voisin alkaa sanoo itteeni yhtään rehelliseks. Siihen on aina hyvä pyrkiä ;>

    VastaaPoista
  3. huh, olipas siinä. Mut hienoa et oot pohtinu asiaa, kun siinä selvästi oli paljon pohdittavaa :) ja HYVÄ että oot tullut takaisin, ainakin hetkellisesti! On ollut vähän hiljaista viimeaikoina :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on aina toisinaan pieniä vaikeuksia postauksien tekoon ;> Mut jeii kiitos <3

      Poista
  4. tote tekstiä oli vähän hankala lukee ku hypin kokoajan riviltä ku ei oo mitään jaksotuksia KIITOS XD no ei mutta musta tuntuu usein aikas samalta, siks olis niin kiva tehä sellanen testi et musta otetaan kuva ja muokataan sitä isommaks ja pienemmäks ja sitte pitäs arvata että mikä on aito :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Suomen vapaa sanajärjestys tekee mun puheestakin yleensä vaikeeselkosta. Aika käänteentekevää ja kysymyksiä herättävää toki että paljon aikaa mun seurassa viettäneiden on vaikeempi ymmärtää mun tekstiä kun mun yleisten lukijoiden xD Kappalejaot on nössöille, eiku oho, en vaan jaksanu laittaa niitä kun muutamia. Kuittaan kaikki epäselvyydet sillä että olen vain uskollinen boheemille luonteelleni ja blogini aiemmalle epäselvälle kirjoitustyylille! Ah, taiteiliat. Tässä kommentissa ei ole sarkasmin hiventäkään.

      Poista
  5. Hienoa, että olet ajatellut moisia asioita. Yhdestä olin erimieltä: tuosta anaprinceSS jutusta, miten nuo ajatukset ja ne olit kirjoittanut.
    Luulenpa, ettei kuitenkaan aivan 98% anoreksiaa potevista ajattele tuolla tavalla, että: "olen laihoin!<3" ja että "läski ämmä" yms.
    Tulee sellainen olo, että väittäisit sen olevan joittenkin tyttöjen tyhmä leikki jota.. no, varmaankin ajattelin omituisesti.

    Kuitenkin, oli hieno teksti ja luulin tajuavani jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis joo, näkyy tossa mun pakkomielteinen (ei oikeesti) tapa pilkata mahdollisuuden tullen anoreksiaa, noin sairautena. Ja lähinnä toi oli semmonen pro-ana henkinen ajatuskulku ja miksei ihan truu anorektinen. Ja liiottelu ylipäätänsä tossa esimerkissä muutenkin kuultaa :>

      Poista
  6. ^vielä tuohon, kun sanoin TYTTÖJEN tyhmä leikki, niin vertasin anaPRINCESS-ilmaisuun. Pojillakin voi yhtä hyvin olla anoreksia, tiedän.

    VastaaPoista
  7. Pakko sanoa, että vaikka en ite oo koskaan käyny missään testeissä yms missä pitäis tehä tollanen rinkula tai noin, niin oon huomannu, että nään itteni paljon isompana kun oon. Meillä oli joskus ylä-asteella joku juttu kavereiden kanssa, että yritettiin verrata itteämme johonkin ihmiseen joka on samankokonen kun mitä ite luulee olevansa. Kappas, kaikki etti aina jonkun itteään paljon isomman ihmisen..
    Ois ihana omistaa oikeanlainen kehonkuva, ettei aina ois liian.. iso olo
    Ihana teksti !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihan hirveeltä leikiltä x__X Siis että miltä niistä tuntuu jotka sitten onkin isoimpia. Hui. No mutta joo, toi vääristyny kehonkuva kai on aika superyleinen mutta jännää se on vasta sitten kun tajuaa. :D Ja kiitos (:
      ...TOSIN. Oon aina halunnu nähdä täsmälleen samankokoisen ja muotoisen ihmisen kun mä ite, että saisin kerran nähdä itteni täydellisen realistisesti. Ja samannäkösenkin, (sain tän idean yhestä kirjasta) että voisin ehkä huomata että ulkopuolisen silmin mäkin voin olla aika nätti.

      Poista
    2. Anonyymi25.2.12

      Mäkin kirjotan ja puhun tosi epäselvästi just sanajärjestyksen takia kai, mutta sain sun tekstistäs just selvää hyvin :DD

      Poista
    3. Nii ;> No emmä oikeen tiiä miks pitää tulla erityiskunniamaininnat kun sanoin sen jo tossa lopussa että jooooooooooooo on epäselvää. </3

      Poista
    4. No siks ku olisin halunnu ymmärtää mitä tässä sanotaan :D Ei se anteespyytely tee sitä silti selkeemmäks. Mut en taaskaan tarkottanu sillai et loukkaantuisit.

      Poista
    5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  8. oon samanlainen tossa avoimuudessa. tai en nyt ihan tuntemmattomille pysty kertoo, mut suunnilleen (:
    mut tää oli tosi hyvä teksti !

    VastaaPoista
  9. Anonyymi25.2.12

    Oot ihana, oon seurannu blogias vaikka kuinka kauan!

    VastaaPoista
  10. vitsi mulle tulee hyvä mieli tosta vikasta kuvasta :D

    VastaaPoista
  11. Anonyymi1.3.12

    Tää sun blogi on tosi hyvä! Sulla on mielenkiintosia ajatuksia, ja mielenkiintonen elämä mun mielestä. Voisitko joskus tehä postauksen vaikka sun tyypillisestä päivästä tai viikosta? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Öää vähän vaikee kun mun tyypillinen päivä: herätys 7:10, koulua, sahinia, nukkuun joskus 23:30 :D

      Poista
  12. Unskiii, miten voitkin kirjottaa niin suoraan mun ajatuksia! Toi alku avoimuudesta, samaistun ja sit varsinkin toi pituus juttu: kun oon tosiaan nää 175 cm tätä pituutta ja aina ollut pisin niin mä jotenkin ajattelen sit muutenkin olevani muita isompi. Sit tulee joku mua pidempi tyttö, ja tajuan olevani ihan sopiva. Omaa ulkonäköä on tosi tosi hankala hahmottaa. Ja huonoina kroppapäivinä (ne päivät kun olo on turvonnut ja näyttää omiin silmiin isolta, vaikka on ihan saman kokoinen kun eilen, jolloin tuntu hyvältä) mulle tekis varmaan vaan hyvää se, että joku tekis mulle selväksi, etten ole vyöryvä_iso_KASA. Sori romaani ja avautuminen ja kiitos tästä ja aivan on selkeetä! ps ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et oo vyöryvä iso kasa kun mun ihana veera ;3 ja niin kaunis niin kaunis ♥

      Poista
  13. Anonyymi4.3.12

    Moi! Löysin sun blogin vasta just äskön ja oon lukenu vasta tän yhden postauksen, mutta jo nyt mä pytyn samaistumaan suhun ihan täysin. Tai siis mä oon ihan täysin terve ihminen. En oo ikinä sairastanut anoreksiaa, eikä siitä oo ikinä edes ollut mitään pelkoa että sairastuisin. MUTTA silti tiedän miltä tuntuu kun on hieman vääristynyt kehonkuva. On päiviä jolloin mä rakastan omaa vartaloani ja jokaista pehmeää kohtaa siinä. Sit kuitenkin on niitä päiviä, jolloin mä yllätyn kaupassa siitä että vitsi, mulle mahtuu edelleen tää sama vaatekoko kun aina ennenkin. Tai kun nään itteni peilistä niin huomaan etten ookaan niin iso kun ajattelin. Se on tosi jännä ja tulee ihan tahtomatta ja se on kamalaa kun tuntee itsensä ''isoks''. Sit kuitenkin toisaalta on taas ihanaa huomata, että mä oonkin oikeesti ihan kaunis ja mulla on oikeesti ihan kiva kroppa. En mä oikein tiedä mikä pointti tässä kommentissa on, ehkä halusin kertoo että täysin terveilläkin ihmisillä on välillä vähän vääristynyt kuva omasta kehosta. Vaikutat tosi fiksulta nuorelta naiselta, tsemppiä jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään vaikka avautuiskin tänne vaan (siis että ei tarvii olla mitään huikeita pointteja jos kommentoi)! Ja siis niin, mähän lukeudun terveisiin ihmisiin etten enää kanna mukanani mitään anoreksiadiagnooseja ;> Ja kantsiikin rakastaa omaa vartaloo, se on aina niin paljon HELPOMPAA oikeesti luovuttaa se vastaanpyristely ja myöntää että hitto minähän näytän hyvältä :)

      Poista
  14. Hajosin kyll täydellisesti tän kirjotuksen kevennykselle tuolla keskellä, eritoten kun kello näyttää sitä mitä näyttää.. :D

    VastaaPoista