perjantaina, kesäkuuta 8

Sepelkyyhky

On pakko paeta, kadota tilanteesta. Nopeasti, niin että kukaan ei ehdi nähdä tuskan vääntelemiä kasvojani. Askeleet ovat nopeat, mutta tunnen kompuroivani. Rakennan tuhansia kerroksia esteitä ympärilleni. Läähätän. Kukaan ei enää ikinä pääse lähelleni. Nimeni kadotan ensimmäisenä. Kasvattamani piikkilanka-aidat repivät kenet tahansa riekaleiksi. Kenenkään ei tarvisisi koskaan tutustua menneeseeni, heikkouksiini tai lapsuuteeni. Kukaan ei saisi koskaan kuulla isästä, joka löi kaikkein lujimpaa sanoillaan. Isästä, jonka tekstiviestit toiselle naiselle löysin kymmenvuotiaana. Isästä joka sai minut viinapullo kädessään tuntemaan itseni hirviöksi. Kenenkään ei tarvitsisi kohdata pelkoani tai vihaani.



Sytytän tupakan. Nojaan baarin nokiseen seinään, annan katseen kiertää ihmisten seassa. Rekisteröin muutaman miehen häpeilemättömät katseet. Isokokoinen tarkkailee kaikkea muuta paitsi kasvojani. Mä vihaan sitä heti ensinäkemältä. Mies on täydellinen. Tiedän että saan sen tekemään oloni täsmälleen niin eläväksi kuin haluan. Nimeän sen Vompatiksi ja nauran mielessäni. Pyyhkäisen vaaleanpunaisen suortuvan pois silmiltäni, tumppaan tupakkani. Yhtäkkiä mies on jo vieressäni. Vaikken edes koske miestä, tunnen kuntosalilla vietetyt tunnit ja lihasmassoissa sykkivän voiman. Vompatin toisessa silmässä on lähes parantunut mustelma mutta erotan vielä pienen turvotuksen. Valtaviksi treenattuja käsivarsia peittävät kymmenet tatuoinnit. Olkavarressa on tumma sepelkyyhky.

- Mitä sä teet työkses? kysyn.

- Ajan betoniautoa, sillä on lempeämpi ääni kuin toivoin. - Miksi sulla on peruukki?

- Miehet tykkää tästä, jotkut tulee suoraan iholle pelkästään tän takia.

- Mikä sun nimes on? se jatkaa tenttaamistaan.

- Mari. Mennäänkö teille?

- Etkö sä halua tietää mun nimeä?

- En. Mulla on sulle jo nimi, enkä mä lukeudu niihin naisiin jotka jää viereen kiehnäämään loppuyöks, mun äänessä kuultaa outo todistamisen halu. Kuulostan uhmakkaalta pikkutytöltä, jolla vaan on väärät sanat suussa.

Yritän saada Vompatin hämmentymään, ja sanoa jotain, mikä vie sen huomion pois mun äänen vapinasta. - Mennäänkö meille? Saat tehdä mulle mitä tahansa tahdot.

- Mikäs siinä, mies vastaa.

Miksei sen vastaus kuulosta samalta kuin odotin? Sen ääni on lempeä, ihan kuin se huijaisi mua jokaisen lauseensa välissä. Vilkaisen Vompatin silmiin ja kadun samantien. Sen katseessakin on helvetin välittävä katse, ei lainkaan väkivaltaisen himokas tai vihainen. Ei mitään sellaista minkä mielikuvan sen ulkomuoto antaa.




En tunnista äidin kasvoja. Ne ovat vuosien painosta haalistuneet. Äiti ei kuule mitään, ei tahdo nähdä. Isän rivien väliin piilottamat viestit valuvat hukkaan. Isä lähtee ajamaan pohjoiseen. Kuinka mones kerta tämä on, kun hän hylkää meidät? Ei koskaan silti pysyvästi. Niin, että voisin päästää irti. Isän täytyy aina tulla takaisin, isän täytyy aina palata satuttamaan. Isän täytyy palata siksi aikaa, että uskomme kaiken muuttuneen. Isän täytyy olla vielä sen aikaa, että jokaisen eheytyneen asian voi murskata vielä kerran. 

Vompatti seuraa perässäni bussipysäkille. Kysyn siltä tupakkaa ja se antaa käteeni Marlboron vihreän.

- Tää on sulle parempi kun nuo punaiset, se alkaa jauhaa.

- Mikä vittu sun ongelma tässä nyt on? Mä olen tässä, saat mun vartalon kokonaan, saat tehdä sille mitä ikinä tykkäät! huudan ja menen niin lähelle Vompattia että se haistaa mun halvan hajuveden. Vompatti ei vastaa mitään, viittoo vain bussia pysähtymään. Mä en käsitä yhtäkään tunnereaktiotani sitä kohtaan.

- Toi bussi ei mene meille. Mitä sä teet? kysyn.

Vompatti ei vastaa mitään, tarttuu mua käsivarresta ja vetää mut bussiin. Se ottaa taskusta kymmenen euron setelin ja antaa sen kuskille, bussikuski nyökkää. Huomatessaan meidän oudon asentomme, se katsoo Vompattia vähän vihaisesti, vähän epäilevästi. Mun käden verenkierto on jo pysähtynyt mutta Vompatti ei päästä irti. Aamulla käsiä peittää mustelmat. Tämäkö se on, mitä mä tahdon loppuelämältäni? Vompatti vaihtaa kättensä paikkaa ja ottaa hellemmin mun ranteista kiinni. Miten se osaa löytää sen ainoan kohdan musta, mitä pitelemällä saa mut tyyntyyn, vaikka olisin kuinka sekasin ja keittiöveitsi kädessä?

Vompatti vie mut taloon jonka ikkunat näyttää surullisilta. Rappukäytävässä vastaan tulee kaksi humalaista teiniä, joiden molempien kulmakarvoissa roikkuu hakaneuloja. Kuudes kerros, ulko-ovi on tummaa puuta. Muut kerrostalon ovet ovat vaaleita. Naulakossa roikkuu vain miesten takkeja, nekin ripustettuina siististi. Eteisen seinä on täynnä valokuvia. Yhtäkkiä minun tekee mieli hypätä jokaiseen kuvaan, elää samanlailla kuin kuvien henkilöt. Yhdessä taitaa olla Vompatti pienenä, ainakin kuvan pojalla on samanlaiset vihreät silmät.

- Onko tässä... tai siis saanko käydä vessassa? kysyn ja hapuilen silmilläni etsien lukollista ovea.

- Tuossa nurkan takana, Vompatti nyökkää takaani. Sen äänestä kuultaa hymy.

Tutkiessani vessan kaappeja, alan yhtäkkiä katua jokaista tunnekylmää vuotta elämässäni. Istun vessan lattialle oven viereen ja tuijotan lavuaarin putken mutkaa. Mietin jokaista lyöntiä jonka olen itselleni etsinyt. Humalaisia juoppoja sängyssäni, tukahtuneita huutoja. Kadun riudutettua kehoani joka huutaa armoa, kadun jokaista viiltoa ihooni. Pyöritän mielessä äidin kirjeitä, asuntoesittelyä Kemiin, veljen esikoisen kastejuhlia jonka kutsukortin sytytin tupakalla tuleen parvekkeellani. On tuhansia valokuvia, joissa olisin voinut elää.
Kylmä hiki kastelee paitani ja tunnen vajoavani liian syvälle. Käsi hapuaa viimeisimmille arville. Nypin irti tuoreet ruvet kyljestä ja nilkoista. Käärin ison pyyhkeen ympärilleni, en enää muista etten ole kotona. Revin vaaleanpunaisen peruukin päästäni niin että pinnit ropisevat lattialle. Heitän kylmää vettä kasvoilleni ja koitan hengittää. Valokuvat eteisen seinillä pyörivät diaesityksenä silmissäni. Nauravia, nauravia, nauravia... yksin. Yksi lapsi oli yksin. Istui punaisen ämpärin päällä, kuollut lintu käsissään. Ryntään vessasta eteiseen, näen kuvan, näen vihreät silmät, näen kuolleen sepelkyyhkyn. Lapsen yksinäiset kädet tietäessään, että on pakko päästää irti, jotta äiti saisi napattua seuraavan kuvan. Kuvan jossa pojan silmätkin hymyilevät. Vompatti seisoo takanani. Käännyn sitä kohti, yritän pitää viimeiset rippeet itsestäni jäljellä ja kohotan leukaani. Katson sen silmiin uhmakkaasti, pelkäämättä.

- Tiedätkö mistä mä pidän? kysyn siltä, yritän arvata missä tunnetilassa se pyörii.

- En. Etkä sä sitä kerrokkaan mulle. Et vielä. Kerro sitten kun kerrot nimeskin, kerro samalla mitä pelkäät. Kerro millaisen kodin haluat, mitä muuta kuin tummaa tammea. Kerro koska sun viimeinen hammas lähti ja mistä pokemonista pidit eniten. Kerro mitä voin sanoa, kun tunnet ittes riittämättömäks, kerro kenen kanssa tahdoit pienenä naimisiin. Kerro miksi sä vihaat itseäsi niin paljon että lähdit mun mukaan sen takia että satuttaisin sua, kerro kuinka monta kertaa sä oot tehny niin, Vompatti sanoo kaiken vetämättä kertaakaan henkeä. Siltä ei lopu edes ääni. Avaan suuni mutta saan aikaseksi vain pienen korahduksen. - Sä sanoit että mä voin tehdä sulle mitä ikinä haluan. Nyt mä teen.

Vompatti ottaa mun kädestä kiinni, vie mut makuuhuoneeseen. Samassa huoneessa on levitettävä sohva jossa on puhtaan valkoiset lakanat. Missä kohtaa se ehti pedata sängyn?
Miehen kädet on karheat kun se hellästi painaa mut sängylle istumaan. Se riisuu pois mun sukkahousut, avaa tumman ihonmyötäisen mekon vetoketjun, ottaa pois punaiset pitsiset rintsikat. Sen käsistä on vaikea uskoa, että ne tuntuu höyhenen kevyiltä mun juuri aukirevityillä arvilla. Veri on lakannut vuotamasta. Vompatti kiskoo päältään oman t-paitansa ja pukee sen mun päälle. Kaikki tuntuu uudelta mutta silti joltain mikä olis voinu tapahtua satoja kertoja. Menen sängylle makaamaan selälleni, Vompatti istuu sängynlaidalla ja katsoo mua yhä tulkitsematon ilme kasvoillaan.

- Alina. Mun nimi on Alina.

Isä teki minusta laulun. Isän lukuisista anteeksipyynnöistä tämä on ainoa, jonka aion muistaa vielä vuosien päästä. Laulun sanat kertovat aamuauringosta, siitä kuinka säteet ovat liian kirkkaita, että niiden jokaista sävyä voisi edes nähdä. Säteitä on mahdotonta pitää kädessä hetkeä kauempaa, niin särkyviä ne ovat. Isä sanoo päiväkirjassaan, että vihaa itseään, kaikkia niitä tekoja joilla on satuttanut minua. Katson isän kasvoja ja erotan jokaisen piirteen. - Minä rakastan sinua isä. 



45 kommenttia:

  1. oon ihan sanaton...hyvällä tavalla. Vau mitä tekstiä!

    VastaaPoista
  2. Sanat ei riitä kuvailemaan, kuinka kaunis ja upea tekstisi on. Vau.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi8.6.12

    hohooo tää on täälläkin :) tykkään edelleen hirveesti! t. arvioitsija

    VastaaPoista
  4. aivan ihana teksti ja kuvat ! (:

    VastaaPoista
  5. Aiwan ihana koskettava teksti! Tykkään kuvistas!!

    VastaaPoista
  6. kaunista kaunista kaunista ♥

    VastaaPoista
  7. Oih aivan ihana teksti! En osaa sanoin kuvailla mitä kaikkea se herätti minussa! Kirjoita tällaisia toki useamminkin, olet todella lahjakas (:

    VastaaPoista
  8. Yhdyn muihin kommentojiin...

    VastaaPoista
  9. Anonyymi9.6.12

    Vau. Aloin lukeen tätä sillä mielellä, että silmäilisin tekstin nopeesti läpi, mutta se veti mut mukanaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun. Sulla on lahja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin unohdin minäkin. Muu maailma katoaa tätä lukiessa.

      Poista
    2. Anonyymi10.6.12

      Tätä mäkin meinasin tulla sanomaan, vau.

      Poista
    3. Anonyymi26.7.12

      Näin. Upeaa, mahtavaa tekstiä. Voi kyynel!

      Saanko kopioida tän talteen itelleni, tietenki sun nimi sinne perään enkä laita mihinkää julkisen paikkaan?

      Poista
  10. Aivan ihanasti kirjoitettu c: Tekstin tunnelmakin oli ihan täydellinen!

    VastaaPoista
  11. Anonyymi9.6.12

    Minkä ikänen oot? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 16, täytän 17 elokuussa :)

      Poista
  12. Apuaa, aivan upee teksti!

    VastaaPoista
  13. Omaelämäkerrallisia viitteitä havaittu :)

    VastaaPoista
  14. Oih! Olipas ihanaa tekstiä, tykkäsin ! Lisää näitä <3<3

    VastaaPoista
  15. Anonyymi9.6.12

    Ihan Super ihana teksti! LISÄÄÄ NÄITÄ! <3 =)

    VastaaPoista
  16. Sairastan itse anoreksiaa,ja sinun blogisi on innoittava ja monia tunteita herättävä.On ihanaa tietää että on joku joka on kokenut saman kuin minä koen juuri nyt.www.lola-myproblems.blogspot.com

    VastaaPoista
  17. unna, ihan mahtavaa.

    VastaaPoista
  18. Anonyymi12.6.12

    Näyttelikö sun isä salkkareissa sitä Matleenan ja Cindyn isää? :o
    Eroaako sun vanhemmat ku sun isä muuttaa Kemiin ja te ette?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi16.6.12

      Näytteli.
      Eroaa.

      Poista
    2. Näytteli juu. Ja en ihan tiiä erooko vai ei.

      Poista
  19. Sä oot ihanan vahva ja oma ittes. Sä et pelkää kertoa sun heikkouksistas ja se on niin ihailtavaa.

    Mulla ei oo samankaltaisia ongelmia, mutta sisältä oon silti palasina. Tää blogi antaa mulle jonkinlaista uutta motivaatiota, halua elää. Kiitos.

    VastaaPoista
  20. Kiitos ihan hirmuisasti kaikille kommentoijille ;3 Olin ihan *___* -ilmeellä kun luin nää <3

    VastaaPoista
  21. Anonyymi17.6.12

    Hei yhdyn muiden kommentteihin! oot tosi vahva ja niin ihanan oma ittes <3 ja oot tosi nätti ja sun hiukset on kivan väriset. Millä värillä oot värjänny niitä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liven sillä punasimmalla ;> Tosin tässä on kyllä eriväriset ja ne on liven sillä "vaaleenruskeella". Ja kiiiitos <3

      Poista
  22. OI ihana toi teksti! :) Mä asun muuten Kemissä.

    VastaaPoista
  23. Luulin hetken aikaa lukevani tosi hyvää kirjaa. Tulkitse se miten tahdot, mun mielestä se on vaan positiivinen asia. :)

    VastaaPoista
  24. Anonyymi21.6.12

    Onko sun isä näytellyt myös Metsoloissa?
    Sulla on ihana blogi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se :> Erkkiiiii.
      Ja kiitoksia ;3

      Poista
  25. Meinasin ruveta itkemään, kun luin tuota tekstiä. Niin surullinen, niin koskettava. Ja silti niin ihana. Kiitos Unna.

    VastaaPoista
  26. <hmhmmhmhms ;3 kiitos <3

    VastaaPoista
  27. Anonyymi24.6.12

    onko sun isä raiskannut sut vai mitä ihmettä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mitäh xD Eihän tää teksti nyt herranjumala oo mun mikään oma henkilökohtainen tarina vaan keksitty. Eikä tässä tarinassakaan ketään oo raiskattu whaaaat xDDDD

      Poista
  28. Anonyymi27.6.12

    Mä olin jo valmis kysyyn että mistä kirjasta tää pätkä olis, mut jäi kysymättä... Olisin halunnu lukea loppuun :<<

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tässä oli mun mielestä ainoo järkevä kohta päättää. Tai siis hmm. Mun olis ainakin vaikee kirjottaa pidemmälle koska nyt tää tavallaan jäi onnelliseen loppuun. Jos kirjottais pidemmälle pitäis valita joko sellanen loppu mikä ois realistinen: toi tyttö ei varmasti yhtäkkiä muutu ja kaikki on ruusuilla tanssia vaan sillä tulee edelleen hulluja puolustautumismekanismeja lapsuudesta/aiemmasta elämästä ja se saattaa romuttaa noiden suhteen tai sitten olis, tai sitten tehdä tästä satu ja laittaa ne onnellisiks mutta siitä taas olis mahdoton kirjottaa enempää. ;>

      Poista
  29. Anonyymi27.6.12

    siis onko totta että oot löytäny ne tekstiviestit ja toi kaikki mitä tossa alussa lukee?vai onkstoiki osa tota tarinaa ja niinku keksittyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähtökohtana kaikki on keksittyä ja tuulesta temmattua ;> Eli en oo löytäny.

      Poista
  30. Anonyymi7.7.12

    Lueskelin kommentteja ja sain sen käsityksen, että tämä ei ole sun elämästä. Musta tuntuu että tää on mun elämästä siinä tapauksessa.

    Kiitos tästä tekstistä, en voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmhmhm no sitäkin voi miettiä kuinka paljon voin myöntää tässä olevan suoraan mun elämästä ja kuinka paljon en ;>>

      Poista
  31. olet upea. rakastan tätä blogia, en tunne sua, mutta rakastan silti suakin..

    VastaaPoista
  32. Anonyymi30.7.13

    Oii luin tän ekaa kertaa varmaan viime vuonna siinä pari kuukautta sen jälkeen kun tä tuli ja oon siitä lähtien vähän väliä palannu tähän takas koska se on niin ihanasti kirjoitettu. Ja olen näyttänyt sen myös parille ystävälleni :) Aivan ihana <3

    VastaaPoista