Solmussa

Vähän tyhmä olo.

En oikein osaa selittää mutta mulla on ollu tässä vähän huonompi jakso menossa.

Ei siis minkään syömishäiriön kannalta (= se on aika kuollu osa-alue mun elämässä)  mutta noin muuten. 

Kokoajan semmonen nurkan takana piilevä ukkospilvi, niinkun outo paine päässä kokoajan.

Joskus mun pitää keskittyä itteni koossa pitämiseen niin paljon että mun pään sisällä kuuluu outo hurina ääni.

Kauan kaivattu aivojen käyttö? Ei naurata.

Ootan suhteellisen paljon (jos vähän liiottelen) sitä että pääsen jutteleen jollekulle (joo tiiätte semmoselle sairaanhoitajapsykologitms) taas.

En oikeen ees ymmärrä että auttaako se koska yhtälailla sillon kun ne käsitellyt asiat on pinnalla

mun mielialat vetää tuhatta vuoristorataa sekasin. Mulla on nytkin kirjottaessa niin oudon väljähtyny ja harmaa olo etten ihan saa itestäni irti mitään. Tiskirätti vois olla osuvin kuvaus ja herättää mussa pienen sympatian siemenen. Enskerralla kohtelen rättiä paremmin.

Toisaalta oon ihan millin ylpee itestäni että mun käsivarsien iho on ollu ehjä varmaan ennätyksellisen kauan vaikka itseinho pukkaa niskaan joka hiton lauseen jälkeen mitä sanon. Ja joka lause mitä kukaan sanoo musta on mun päässä aika ruma. Tai sit tosiruma, kyllähän se keventää kun on mistä valita! Kaveriporukankin kanssa tänään oli tosi vaikee lähtee käyntiin kun tuntu siltä että haluan vaan olla hiljaa ja uppoutua itsesääliini. Ehkä mä lopetan tän sitten kun oon rypeny tarpeeks siinä että "byhyy miks mun niskaan kaatuu kokoajan roppakaupalla MUTAA". 

Oikein paksua paskanväristä mutaa joka liisteröityy muhun kiinni.

Niinjoo, puhuttiin parin kivan töyhtöhyypän kanssa siitä että jos yhtäkkiä jokanen sais tiedon että ihmiskunta tuhoutuu ellei jokaikinen tee jotain pelastaakseen maailman. Ne töyhtöhyypät sano että varmasti ois aina yks semmonen joka rikkois koko jutun. 

Mä sanoin että se olisin mää ja se ois mun kosto maailmalle kaikesta.

Oon niin pahis.