Uganda-asiaa.
Ajattelin että on sen verran mielenkiintonen projekti tulossa, että tekin haluaisitte olla seuraamassa tapahtumien etenemistä. Well, here we go.
Mitä mä ajattelin ensin, kun sain soiton että pääsen messiin? Kai ensimmäisenä tuli semmonen
Ajattelin että on sen verran mielenkiintonen projekti tulossa, että tekin haluaisitte olla seuraamassa tapahtumien etenemistä. Well, here we go.
Mitä mä ajattelin ensin, kun sain soiton että pääsen messiin? Kai ensimmäisenä tuli semmonen
"mitä, apua, ei oo todellista, TÄÄ ON PARASTA IKINÄ"-fiilis. Sitä jatku muutamat ensimmäiset päivät, kunnes se ajatus jotenkin siirty taka-alalle kaiken muun elämän ohessa. Välillä kun sitä mietti, alko pelottaan koko ajatus.
Kestänkö kaiken mitä siellä tulee vastaan? Mitä jos sairastun? Entä kun tuun kotiin takasin, tuntuuko kaikki täällä oleva liian etuoikeutetulta? Valmistauduin jo siihen, että sen reissun jälkeen muutan johonkin kadulle asumaan, hankkiudun alkoholistiks ja etsin jonkun joka säännöllisesti vetää mua turpaan. Ihan vaan siks, että toisella puolella maailmaa ihmiset kärsii.
Herätys.
Ensin aloin käsitellä pelkoa. Aloin miettiä kaikkia asioita, mistä se pelko juontaa.
Kaikki pelko mitä aloin kehittään päässäni, on lähtöisin tästä hetkestä, tai jostain menneestä.
Oon tuntenu syyllisyyttä varmaan siitä lähtien kun synnyin.
Ahdistaa, kun näkee, että kaikki ei saa samoja lähtökohtia kun mitä itse on saanut.
Siihen tunteeseen on helppo jämähtää, lamaantua. "Hei, kun kaikki muutkin kärsii, miksen mäkin. Mikä oikeus mulla on elää näin, jos samaa ei oo kaikilla."
Herätys.
Kestänkö kaiken mitä siellä tulee vastaan? Mitä jos sairastun? Entä kun tuun kotiin takasin, tuntuuko kaikki täällä oleva liian etuoikeutetulta? Valmistauduin jo siihen, että sen reissun jälkeen muutan johonkin kadulle asumaan, hankkiudun alkoholistiks ja etsin jonkun joka säännöllisesti vetää mua turpaan. Ihan vaan siks, että toisella puolella maailmaa ihmiset kärsii.
Herätys.
Ensin aloin käsitellä pelkoa. Aloin miettiä kaikkia asioita, mistä se pelko juontaa.
Kaikki pelko mitä aloin kehittään päässäni, on lähtöisin tästä hetkestä, tai jostain menneestä.
Oon tuntenu syyllisyyttä varmaan siitä lähtien kun synnyin.
Ahdistaa, kun näkee, että kaikki ei saa samoja lähtökohtia kun mitä itse on saanut.
Siihen tunteeseen on helppo jämähtää, lamaantua. "Hei, kun kaikki muutkin kärsii, miksen mäkin. Mikä oikeus mulla on elää näin, jos samaa ei oo kaikilla."
Herätys.
Tähän tarvittiin jo joku ulkopuolinen. Äiti lähetti ensimmäisen impulssin. "On ihmisiä joiden päätöksentekoa ohjailee pelko, ja ihmisiä joiden päätöksentekoa ohjailee luottamus." Mä en halua, että mun elämää määrää pelko. Samuli Putro osas sanoo sen mun mielestä aika osuvasti: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?" Tää oli ensimmäinen oivallus, ja sen koin joskus kesällä. Mä en voi pelätä, jos aion tehdä ne asiat elämässäni mitä oikeesti haluan. Mun täytyy luottaa, että selviän. Että muut selviää.
Toinen impulssi lähti monista keskusteluista mitä oon käyny ihmisten kanssa koko kesän noin tähän päivään asti. Toiset tökki tätä ajatusta lähtemään kokemalla samoin kun mä: mä oon helvetin kermaperse kun oon saanu tän elämän mitä nyt elän. Toiset taas avarsi tätä näkemystä: ei kukaan täällä pyri siihen, että maailmassa kaikilla olis tasaisesti yhtä kurjat puitteet elämään, vaan että me kaikki saatais tasasesti hyvä elämä. Että meillä kaikilla olis koulutus, mahdollisuus työhön, ruokaa, vettä, koti. Kuuluisa keskiluokan syyllisyys vaan esti tajuamasta sitä. Kelatkaa, jopa sillon kun yrittää tehdä jotain toisten eteen, saattaa alkaa rypeen itsesäälissä. Voi hitsi meitä, mua, ketä tahansa. En mä halua mennä sinne katsomaan ihmisiä säälivin silmin, korottamaan itseäni kenenkään yläpuolelle.
Mä haluan mennä sinne tutustumaan ihmisiin, tutustumaan pakolaisleiriin ja ennen sitä keräämään sinne vähän rahaa. Sen jälkeen haluan kertoo Suomessa, että mitä tuli nähtyä. Ehkä innostaan muitakin ihmisiä auttaan tässä projektissa. Ei säälistä, vaan ystävyydestä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, etc. Maailmaa pelastetaan yks ihminen kerrallaan, niin ehkä oli jokseenkin hyvä vähän korjata taas tätä ihmistä, ennenkun lähtee kuunteleen toisten tarinoita.
Vaikka noi aiemmat sanat saattokin kuulostaa varmoilta ja tosi harkituilta, niin samalla mulla on tunne, etten voi sanoo vielä mitään. Ehkä tää on hyvä kirjottaa siks, että näitä voi lukee sitten jälkikäteen hymyhuulessa. Mutta samanlaistahan se on kaikkialla elämässä; ensin ollaan niin varmoja jostain ja sitten vuoden päästä katotaan taaksepäin ja facepalmataan. Siks julistankin vielä loppuun: mikään ei oo varmaa marraskuun 8.-18. päivistä, kun se että lähden sinne kirkkain silmin tutkimusmatkalle. Onneks ykstoista muutakin lähtee mukaan, että saadaan avata silmiä oikeen urakalla.
Toinen impulssi lähti monista keskusteluista mitä oon käyny ihmisten kanssa koko kesän noin tähän päivään asti. Toiset tökki tätä ajatusta lähtemään kokemalla samoin kun mä: mä oon helvetin kermaperse kun oon saanu tän elämän mitä nyt elän. Toiset taas avarsi tätä näkemystä: ei kukaan täällä pyri siihen, että maailmassa kaikilla olis tasaisesti yhtä kurjat puitteet elämään, vaan että me kaikki saatais tasasesti hyvä elämä. Että meillä kaikilla olis koulutus, mahdollisuus työhön, ruokaa, vettä, koti. Kuuluisa keskiluokan syyllisyys vaan esti tajuamasta sitä. Kelatkaa, jopa sillon kun yrittää tehdä jotain toisten eteen, saattaa alkaa rypeen itsesäälissä. Voi hitsi meitä, mua, ketä tahansa. En mä halua mennä sinne katsomaan ihmisiä säälivin silmin, korottamaan itseäni kenenkään yläpuolelle.
Mä haluan mennä sinne tutustumaan ihmisiin, tutustumaan pakolaisleiriin ja ennen sitä keräämään sinne vähän rahaa. Sen jälkeen haluan kertoo Suomessa, että mitä tuli nähtyä. Ehkä innostaan muitakin ihmisiä auttaan tässä projektissa. Ei säälistä, vaan ystävyydestä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, etc. Maailmaa pelastetaan yks ihminen kerrallaan, niin ehkä oli jokseenkin hyvä vähän korjata taas tätä ihmistä, ennenkun lähtee kuunteleen toisten tarinoita.
Vaikka noi aiemmat sanat saattokin kuulostaa varmoilta ja tosi harkituilta, niin samalla mulla on tunne, etten voi sanoo vielä mitään. Ehkä tää on hyvä kirjottaa siks, että näitä voi lukee sitten jälkikäteen hymyhuulessa. Mutta samanlaistahan se on kaikkialla elämässä; ensin ollaan niin varmoja jostain ja sitten vuoden päästä katotaan taaksepäin ja facepalmataan. Siks julistankin vielä loppuun: mikään ei oo varmaa marraskuun 8.-18. päivistä, kun se että lähden sinne kirkkain silmin tutkimusmatkalle. Onneks ykstoista muutakin lähtee mukaan, että saadaan avata silmiä oikeen urakalla.
 |
| Loppuun epämääräinen flow-kuva juhannukselta, ettei homma mee liian vakavaks |
Okei ihan loppuun vielä linkkiä tän järjestön sivuille jonka kautta pääsin mukaan: http://www.pakolaisapu.fi/
