En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään "oikeaa" tänne, en ole oikein osannut, eikä ole ollut sen suurempaa asiaakaan. Varoitan että tekstistä saattaa tulla puuduttavankin pitkä, joten jos seuraat blogiani vain kuvien takia, kannattaa skipata tämä postaus.
Kello näyttää 3:13 mutta tuli halu kirjoittaa vähän ajatuksia tänne. Kertoa vähän tästä paranemisprosessista, valottaa sitä teille koska voin luvata ettei oikeastaan kukaan ole tiennyt missä mennään kuin ihan pintapuoleisesti. Monille paranemiseni on ollut lähes ihmeen kaltainen, yhtäkkinen muutos (verrattuna siihen että monesti puhutaan että anoreksiasta parantumiseen menee vuosia ja taas lisää vuosia). Vaikka uskonkin että olen jostain syystä päässyt tästä(kin) elämässäni helpolla, on matkaan mahtunut paljon epävarmuutta, sattumia ja takapakkeja.
Kuten jo blogissani kerroin, en aluksi halunnut parantua. Tahdoin ja yritin roikkua sairaudessani niin pitkään kuin mahdollista. Jotenkin syöminen ja kehon tervehtyminen vain pakotti minua terveempään suuntaan. Elättelin kuitenkin lähes viime viikoille asti ajatusta että vielä minä laihdun, vielä minä näytän kaikille että onnistun oikeasti ja tulen hyvin pieneksi, vielä anoreksia ottaa minussa vallan. Olen kirjoittanut aina sillointällöin tekstejä koneelleni, kun olen halunnut saada jotain ajatuksia ylös. Tässä yksi hieman yli kuukausi sitten kirjoitettu teksti joka hieman valottaa sitä kuinka en halunnut parantua oikeasti, esittää vain kaikille ja valehdella jotta pääsisin takaisin laihduttamaan.
"Se lirkuttelee korvaani, kuiskailee suloisia sanoja. Se väläyttää peilissä muutamia luita, palasen rintalastaa ja kylkiä. Sinusta täytyy tulla laiha, se laulaa lenkillä.
Sinusta täytyy tulla kaunis, se kehrää korvaani balettisalissa. Se kutsuu minua tanssiin kevään kylmänä yönä, se tahtoo kääriä minut pakkasöiden huntuihin ja hämähäkinseitteihin ja yhtälailla minä tahdon pukeutua siihen kuin hienoimpaan viittaan. Minä vastaan sen kutsuun ja otan ensimmäisen askeleen. Muiden lähtiessä kävelylenkille lasken aikaa koska voin lähteä huomaamattomasti omalle reitilleni. Kiristän tahtia loppua kohti ja kotiin palatessani oksennan ja makaan vasten kylmää laattalattiaa. Ei, sinä söit silti liikaa, se hymähtää. Huomenna syöt vähemmän, minä kyllä keksin sinulle tekosyitä, minä kyllä muistuttelen sinua, se jatkaa. Yön pikkutunneilla valvoessani meinaan tukehtua kun se yrittää kuristaa minut, avaan ikkunan jotta saisin hengittää. Se kostaa lyömällä jalkani täyteen sinertäviä mustelmia, joita peittelen liikuntatuntia ennen pukukopissa. Kun viimeinen tahti lyö sen soittamassa musiikissa, minä luhistun kivusta ja hakkaan peilin pieniksi sirpaleiksi punaisten kyynelten valuessa pitkin käsivarsiani. Sinä et koskaan tule riittämään, se huokaa ja suutelee minua kylmillä huulillaan."
"Minä en uskalla kertoa kuinka paha minun on olla. En uskalla sanoa kuinka paljon ahdistaa se, kun entiset löysät farkut tuskin mahtuvat kiinni. Kuinka heikoksi minä tulen päivä päivältä. Minä tahdon asioiden muuttuvan. En voi kertoa kellekkään paitsi Sahinille, jos hänellekään. Kun ei kukaan ymmärrä. Enkä minä halua enää rasittaa ketään. Ei minun pahaa oloani ole enää olemassa, olkaa huoletta. Minun paha oloni on hiljaista, kukaan ei saa kuulla tukahdutettuja huutoja eikä nähdä turvonneita silmiä. Miksi minä olen näin ruma? En minä edes huomaa kasvaneeni näin järkyttävästi, kuin vasta vaa’alta ja juuri siitä ettei vaatteet mahdu päälle. Valehtelin. Kyllä minä sen näen peilistä. Minä vain haluan niin paljon tuudittautua kaikkeen syömääni etten edes halua nähdä todellisuutta."
...Niin. Ehkä nämä kertovat tarpeeksi siitä kuinka vastaan pyristelin. Minä koin niin hirveää syyllisyyttä kaikesta talvella aiheuttamastani kivusta etten uskaltanut missään vaiheessa enää kertoa että minullakin on joskus paha olla, edelleen. Ainoa asia mikä siitä kertoi on arvet, enkä niistäkään suostu puhumaan.
Pari kuukautta sitten koin olleeni täysin epäonnistunut koska painossani ei ollut tapahtunut mitään takapakkeja. Luen monia parantumisblogeja, ja poikkeuksetta kirjoittajille tulee aikoja kun paino lähteekin putoamaan kaikista motivaatiopuheista ja kailotuksista huolimatta. Minä poikkeuksetta vihasin heitä sillä hetkellä kun luin heidän minun silmissä onnistumisistaan. Koin itse epäonnistuneeni kaikessa siihen mitä pyrin vaikka todellisuudessa kaikkien paranemisprosessi menee eri tavoin eikä niitä voi vertailla keskenään. Ylipäätänsä paranemisen aikana viha kaikkea syömiseen liittyvää kohtaan on ehkä pinnalla olevin tunne. Olen aina hävennyt vihaa, ja tuntuu että sitä häpeää ruokitaan joka suunnasta. Ikään kuin viha olisi jotenkin epäterve ja tarpeeton tunne. Joku saattoi ihmetellä "meillä on oikeus" -postauksessa ollutta lausetta jossa sanoin että meillä on oikeus vihata, mutta halusin laittaa sen sinne itseäni varten, muistuttamaan ettei mitään tunnetta tarvitse hävetä ja peitellä. Viha on tarpeellinen ja loppujen lopuksi kaunis tunne siinä missä muutkin, eikä sen piilottaminen ja tukahduttaminen johda oikeastaan mihinkään. Joskus kuulin tämmöisen kertomuksen/vertauksen/tarinan siitä kuinka oli kaksi kaupanmyyjää, joista molemmille asiakkaat valittivat joka päivä jostain. Toinen saattoi kuunnella aikansa mutta lopulta pystyi sanomaan, ettei hänen tarvitse kuulla tuollaista, ettei hän ole vastuussa siitä kuinka vaimo petti ja jätti. Toinen kassamyyjistä taas kuunteli joka päivä valitukset ihan hiljaa, kunnes yksi päivä töissä menetti hermonsa ja ampui kaikki. Pointtina oli se, että mikään padottu tunne ei katoa, vaan ehkä pikemmin kasvaa sisällä piilossa. Takaisin kuitenkin paranemiskertomukseen.
Kaikkein hirveimpiä hetkiä olivat aina terveydenhoitajan vaa'alla käynti, kun näin miten lukema kasvoi joka kerran. Epäonnistuin kerta toisensa jälkeen ja vaikka halusin epätoivoisesti laihtua, en enää osannut. Olen ehkä maailman surkein laihduttaja joka on tässä mielessä ehkä hyväkin asia. Joka terveydenhoitajalla käynnin jälkeen hain vahtimestarilta sakset eri verukkeilla ja jälkeenpäin yritin peitellä käsiäni. Jälleen kerran oli nöyryyttävää, kun muut paranijat laihtuivat ja ainoat kommentit mitä minä sain olivat lähinnä "No nyt ollaankin jo normaalipainon puolella" "Mehän ollaan samassa painossa kun vuosi sitten!". Minulle nuo lauseet olivat vain yhtä sanaa "Epäonnistunutepäonnistunutepäonnistunut".
Nyt tekstistäni voi ehkä saada sellaisen kuvan, että paranemisblogit olisivat jarrutelleet paranemistani, mutta näin ei suinkaan ole. Huomionarvoista on myös, että vaikka muka halusin edelleen olla sairas, luin niitä. Aina välillä ne saivat minut ajattelemaan, että ehkä tämä ei sittenkään ole se paras vaihtoehto mitä elämältä voi saada. Ehkä on jotain parempaa. Ja se on 100% totta. Siitä kuitenkin vähän myöhemmin.
Vähitellen itseviha ja rakkaus sairauteen hiipui. Elämään ryömi kaikennäköistä mukavaa, kuten uusia ihmissuhteita ja monta onnistumista, monta liittyen esimerkiksi blogiini. Hassua on myöskin se, että näytellessäni täysin parantunutta ollessani sisältä kuitenkin vielä sairas aloin uskoa itsekin parantumiseeni. Olin niin täysillä kiinni roolissani että aloin sulaa siihen kiinni. En nyt tällä kannusta ketään siihen että salaa todellisen terveydentilansa koska en usko sen monella toimivan samoin kuin itselläni (myös putoamiseni sairauteen oli pitkälti sitä että uppouduin diagnoosin saatuani niin rooliini anoreksiaprinsessana etten enää osannut palata normaaliin). Vedän myös poikaystäväni sijoille siihen, että paino on pysynyt suunnilleen samoissa ja että olen ehkä ruvennut hiukan ajattelemaan toisin. Puhuimme paljon Sahinin kanssa kaikesta epävarmuudestani ja hän on ehkä ainoa kelle olen uskaltanut mitään sanoa. On vähän erilaista kuulla pojan suusta se, että olen kaunis tämänkokoisena kuin terveydenhoitajalta normaalipainoisuuteni. Sahin on myös romuttanut näitä väitteitä siitä kuinka poikien mielestä tyttöjen pitäisi olla luurankoja ja tikkujalkaisia ja puhunut itsetuntoani korkeammalle. Se kaikki on ehkä itsestäänselvyys jollekkin, mutta minulle ei ollut. Minusta reiteni ovat aina olleet läskit joihin kertyy kaikki ällöttävä itsekurittomuus. Jonkun silmissä ne voivatkin sitten olla kauniin naiselliset.
Kun päästiin ihmissuhteisiin, niiden elpyminen on saanut minua kyseenalaistamaan sitä että laihuus saisi minut kauniimmaksi ja hyväksytymmäksi. Näin jälkikäteen katsottuna, ei kukaan muu kuin sairas ihminen sanonut minua kauniiksi silloin kun painoin ~45kg. Ei kukaan oikeasti olisi halunnut jutella sen anoreksiaprinsessan kanssa, jonka maailmaan mahtui päivän liikunnat ja ruuat. Nyt, kun olen päässyt tarpeeksi kauas sairaudestani, olen saanut hirveästi uusia kavereita ja moni vanhakin ihmissuhde on ruvennut paikkaantumaan. Minä jaksan olla ihmisten kanssa, ja ihmiset näkevät minut, minun persoonani ja luonteeni ja käyttäytymiseni, eikä anoreksiaa. Pahasti sairaasta ihmisestä mikään noista ei näy ulospäin ja siksi moni ystäväkin kokee sairaan muuttuneen ihmisenä, vaikka todellisuudessa se ihminen on vaan siellä syvällä anoreksianaamion alla.
Yksi tapaus myös joka vei minua eteenpäin oli, kun balettiopistollamme oli kevätesitys. Siellä suurinosa tytöistä on täysin normaalipainoisia, terveitä ja energisiä. Kuitenkin on muutama hirvittävän laiha ja väsyneen näköinen tyttö joiden tanssistakin näkyy ravinnonpuute. Katsellessani ja "verratessani" näitä muutamaa toisiinsa kontrastia luovaa tyttöä tajusin, että minä haluan näyttää terveeltä. Minä haluan näyttää elinvoimaiselta ja pirteältä, en halua näyttää siltä että saatan pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Minä haluan jaksaa tehdä asioita, elää asioita läpi ja saada kokemuksia enkä pyöriä vaan jonkun porkkanan ympärillä. Niihin asioihin mitä tahdon tehdä, minun on syötävä tai paremminkin minä saan syödä. Aiemmin minua kammotti ajatus että joku pitäisi minua minään muuna kuin heikkona keijukaisena mutta nyt tahdon että ihmiset näkevät minut vahvana ja potentiaalisena aina vaan uusiin ja uusiin kokemuksiin.
Minä en tahdo lentää pois tuulen mukana ja paeta asioita.
En osaa oikein sanoa mitään aikoja, milloin mikäkin muutos olisi tapahtunut eikä se ehkä ole tarpeellistakaan. Tarpeellisena nään sen että lukiessanne ymmärtäisitte mitä paranemiseen kuuluu. Voi olla että tekstistä tulee sen kuuloinen, että paraneminen olisi helppoa mutta sitä en todellakaan väitä. Paraneminen on helvetinmoista tappelua etenkin alku- ja keskivaiheilla. Alkuvaiheilla se, että syö joka aterialla maissinjyvän ja onnittelee siitä itseään ylpeänä on täysin vääristynyt käsitys siitä miten voi parantua. Olen aika vahvasti sitä mieltä, että siinä kohtaa kun häpeää ja vihaa itseään ja haluaa kuolla koska on syönyt oikean kokoisen aterian parantuvalle, on vasta oikeasti onnistunut. Paranemisen eteen on rämmittävä upottavaa suota ja kaaduttava mutaan ennenkun näkee edes kapean valon välähdyksen.
Ei saa tuudittautua siihen tunteeseen, että kaikki tapahtuu itsestään ja muut ihmiset pelastaa tai mitään muuta yhtä typerää. Töitä, töitä, töitä, mutta eikö sairastumiseenkin vaadita samaa. Harvalla meistä laihdutus on ollut helppoa ja kivutonta ja jatkuvaa alamäkeä. Kuitenkin lupaan, että kaikki se tuska ja kyyneleet on elämän arvoista, sillä lähiviikkojen aikana olen huomannut miltä elämä oikeasti maistuu. Sekä konkreettisesti syömällä, että oikeasti tekemällä asioita. Elämä maistuu ystäviltä, se maistuu uusilta tuttavuuksilta ja naurulta suussa. Elämä maistuu itkulta myöhään yöllä eli elämä maistuu tunteilta. Elämä on sitä, että tuntee, tuntee enemmän kuin ahdistuksen ja pelon ja häpeän. Elämän on onnistumista, elämä on musiikkia ja kuvia, elämä on aurinkoa ukkosmyrskyssä, elämä on epäonnistumista ja vaikeuksista nousemista, elämä on laulua ja aamukahvia, elämä on saippuakuplia ja lasten hymyjä, elämä on
vahva. Ja mikä parasta, meillä on oikeus siihen.
Kuintekin minunkin paranemiseni tai sanoisin sitä ehkä kehittymistä ehjemmäksi on kesken. Olen edelleen hirvittävän epävarma kehostani ja välillä mietin voinko lähteä huoneestani minnekkään koska varmasti kaikki ajattelevat että olen hirveän lihava ja kasvanut ja levinnyt. Kuitenkin olen joka kerta lähtenyt, ja huomannut ettei kukaan katso minua pahasti koska enhän minä millään järjellä ole lihava. Itseasiassa tämä myytti kuinka kaikki pitävät laihoista enemmän jne. on osoittaunut aika valheelliseksi koska vaikka painan enemmän kuin tähän asti koskaan elämässäni olen saanut kuulla enemmän positiivista palautetta ulkonäöstäni! Mennään kuitenkin siihen, mitä yritän tällä hetkellä ja tulevaisuudessa korjata: aloitan syksyllä fysioterapian aktiivisemmin kuin tähän asti ja siellä on tarkoitus tarkentaa kehonkuvaani koska minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa itsäni minkään kokoisena ikinä. Tahtoisin kovasti hyväksyä vartaloni ja saada tunteen ettei mieleni ja kehoni ole mitkään erilliset asiat jotka toimivat ihan erikseen riippumattomina toisistaan. Lisäksi käyn jatkohoidossa X kauan josta tosin en ole kokenut sen suurempaa valaistusta että se auttaisi. Mitään haittaakaan siitä ei ole ollut ja kai se on ollut ihan okei jutella jollekulle kesälomasuunnitelmista ja kuulla kuinka tämä on parasta aikaa elämässäni.
Ainakin lopputeksti on varmasti ihan käsittämätöntä pomppimista koska kello alkaa lähennellä puoli viittä ja silmät risteillä ympäriinsä joten ehkä aika lopettaa ja tutkia tätä tekstia pahimmilta ajatuskatkoksilta aamulla. Jos saatte kuitenkaan tästä mitään ajatusta siitä että a) paraneminen on vaikeaa mutta vaivan arvoista b) minä olen muuttanut kantaani ja olen huomattavasti positiivisemmalla asenteella paranemista kohtaan, niin tämä teksti ehkä täyttää tehtävänsä. Tahdon vielä joko lisätä tähän myöhemmin tai sitten postata kokonaan uuden aiheen siitä mitä kaikkea hyvää paraneminen fyysisesti ja henkisesti tuo joten sitä odotellessa toivotan hyvää yötä ja kauniita unia!
