Kävin eilen ensimmäistä kertaa jatkohoidossa.
Olin jo alunperin kielteinen koko istunnon suhteen
ja se vastasi täysin sitä mitä odotinkin.
"Mitä sulle kuuluu?"
"Mulle kuuluu tosi hyvää."
"Mulle kuuluu tosi hyvää."
"Kertoisitko jollain muilla adjektiiveilla sun olotilaa yleensä?"
"Ilonen, pirtee... entinen."
"Ilonen, pirtee... entinen."
"Kertoisitko adjektiiveilla tätä päivää ennen tätä istuntoo?"
"Ilonen, pirtee, normaali."
"Kuvailisitko lisää?"
"En."
"En."
Samat asiat aloitellaan joka kerta alusta, aina eri ihmisen kanssa.
Se toinen hymyilee ja itse istun polvet sylissäni hiljaa.
"Mä en olis halunnu tulla tänne."
"Se onkin vaan pääasia että käyt täällä. Sun ei tarvi puhua josset halua."
"Miten sitten äidin mielestä asiat on sujunu?"
"Syömiskäyttäytymien on palautunu täysin normaaliks, se syö miten haluaa ja painokin normalisoitunut. Enää ei tarvii niin vahtia."
Ei tarvi enää vahtia, kyllä minä syön itse. Hyvin syönkin.
Minä olen normaalipainoinen.
Minä olen normaalipainoinen.
Kun lähdin sieltä hoidosta piti käydä ostamassa joku paita palkinnoksi siitä,
että jaksoin koko 45 minuuttia. Pitkästä aikaa pukukopissa
en kehdannut edes katsoa itseäni. Häpesin niin paljon.
Enkä uskaltanut mennä reeneihinkään,
pelkäsin niin paljon niitä peilejä, sitä kömpelyyttä.
Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan.
Miksi häpesit?
VastaaPoistaOot kauhean nätti.
VastaaPoistaHäpesin sen kaiken entisen kadottamista. Kun ennen pysty päättämään, mitä syö ja kuinka paljon, tai että syökö ollenkaan. En minä sitä hullua kontrollia tarvitsisi kokonaan kunhan saisin osan takaisin, että pystyisin syömään kohtuullisesti enkä aina siihen asti että maha on kipeä ja turvonnut ellen saa jotain puuskaa että nyt en syö niin kauaa kuin itse haluaisin. Kai se on kehossa joku juttu, että se edelleen pelkää että jättäisin sen heitteille moniksi päiviksi ja se varautuu siihen sillä, että joka kerta syödessä tekee mieli syödä hirveitä määriä. Häpesin sitä että häpeän, kun haluaisin olla sinut itseni kanssa ja pitää kauniina, kun yritän aina muillekkin sanoa että kaikki on kauniita, minä itsekin. Siltä sanomiselta tuntuu katoavan kaikki uskottavuus kun pidänkin itseäni vastenmielisenä, vaikka oikeasti uskonkin kauneuteen.
VastaaPoistatiedätkös näytät aivan hrujan alipainoiselta... :o<3
VastaaPoistaAika hassua koska painoindeksini näyttää 18,7.
VastaaPoistaOot niin kaunis. Ja pieni. Voimia.
VastaaPoistaNo mutta kiitos. ;3
VastaaPoistaMitä ihmettä? En voi uskoa, että painoindeksisi on 18,7 sillä perusteella, että omani on 18,6 ja sinä olet todella, todella pieni, minä tälläinen norsu. Siis ilmeisesti minäkin olen ihan normaalipainoinen, melko hoikka kenties? En voi käsittää. Nyt havahduin tajuamaan, että minulla on luultavasti ollut useamman vuoden ajan todella vääristynyt kuva kehostani. Jos noin pienellä, ihanalla keijukaisella on lähes sama painoindeksi kuin minulla, en voi lihava, vaikka olen luullut niin todella pitkään. Nyt tajusin, että saatan oikeasti olla sairas. Painon ajattelu on hallinnut elämääni monta vuotta, mutta en ole tajunnut olevani sairas. En ole tajunnut, että näen ruumiini vääristyneenä. Nyt tajusin. Ja kyse ei ole siitä, että silloin tällöin ajattelisin: "voivoi, olenpas lihava, pitää laihduttaa" vaan painoni ja ulkomuotoni on oikeasti ahdistanut minua todella, todella paljon. En olekaan lihava. En voi olla. Itkin, kun näin tuon sinun painoindeksin. Tuli sellainen purkaus - yleensä en itke koskaan. Olet Pelastajani, kiitos. Sait minut ymmärtämään, että näen kehoni aivan väärin. Olet ihana.
VastaaPoistaOlen ihan sanaton kommentistasi. Tuntuu tyhmältä vastata mitään noin... hämmentävän kommentin jälkeen! Toisaalta ihan mahtavaa, että tajusit ettei syömisahdistuksen kuulu olla osa elämää, ja että oikeasti olet pieni. Toisaalta tietysti surullista kuulla, että kärsit tuollaisesta asiasta. Ja hienoa että tekstini auttoi sinua tajuamaan sen, joten ole hyvä kai. En ole koskaan tajunnut että tekstini voisi oikeasti vaikuttaa kehenkään mitenkään joten kiitos, ja taidat itsekin olla aika ihana. ♥
VastaaPoista