Hmm. Tekis mieli höpöttää jotain tähän.
No mä nyt vaikka selitän jotain omasta elämänvakaumusspirituaalisuudestani.
En kuvittele olleeni parempi kristitty kun kristityt yleensä, enkä koe edelleenkään että mun vakaumus on parempi kun jonkun muun.
Sillon kun vielä määrittelin itteäni kristityks niin tykkäsin kyllä jutella ja väitelläkkin asiasta,
mutta jos joku ilmotti ettei usko jumalaan, niin ei mulla ollu tarvetta hyökätä kimppuun Raamatun kanssa.
Mä muistan kuitenkin, että toisinpäin kävi ihan lukematon määrä kertoja.
Pahin oli koulu ja yläaste, kun jotkut ihmiset jopa ilmotti vihaavansa mua siks että uskoin Jumalaan ja mun äiti on pappi. Jollain oudolla tavalla en ees kokenu sitä sillon hirveen vääräks, että mun ateistikaverit pilkkas mun näkemyksiä tai että kuka tahansa sai haukkua mua sen takia, että uskoin eri asioihin kun ne. Tietysti mä sanoin aina vastaan, mutta kaikki yleensä lähti muusta kun musta. Jotenkin ulkomaailmasta tuli kuva, että näin mua saa kohdella ja vaikka koen omat arvoni tärkeiks, niin muut saa talloo niiden päälle.
Jossain yläasteen lopussa ja lukion alussa kuitenkin joku mussa alko muuttuun.
Musta oli vaikee enää käydä missään seurakunnan jutuissa, kun ihmiset siellä tuntu kokevan Jumalan tosi erilailla, kun mä koin. Sitten oli myös yks väittely aiheesta, jossa tajusin etten osaa vastata tarpeeks moneen kysymykseen, että voisin enää sanoo uskovani siihen, mitä kristinusko opettaa.
Pikkuhiljaa mun elämänkatsomus alko muuttua ja mä kattelin asioita eri kantilta.
Jotenkin se väittely sai mussa herään kaikennäköstä, mikä alko kyseenalaistaan kirkkoa.
Kuitenkaan kukaan ateisti joka linkkaa hetkellisessä ylemmyydentunteessaan kuvan "Jumala on satuolento ja Raamattu satukirja, hehe" ei ollu mitenkään tarpeellinen tässä käännöksessä.
Mä pidin niitä ihmisiä typerinä kristittynä, ja mä pidän niitä ihmisiä typerinä edelleen.
Ainakin tolta saralta.
Nykyään uskon edelleen Jumalaan. Sana vaan on muuttanu matkalla aika paljon merkitystään.
Mä uskon, että maailmassa on hyvää ja mä uskon että maailmassa on pahaa.
Uskon että jos hengaan ystävällisten ihmisten kanssa, teen kivoja juttuja joista pidän, ajattelen positiivisesti,
kuuntelen hyvää musiikkia, puhun ystävällisesti ja nauran paljon niin musta muodostuu jollain asteella hyvä.
Sitä hyvää voi sanoo rakkaudeks, Jumalaks, onneks tai mikskä tykkää, mutta merkitys on sama.
Jos mä taas ajattelen pahoja asioita, puhun ilkeesti, hengaan ilkeiden ihmisten kanssa jotka ei välitä musta, ajattelen negatiivisesti ja kuuntelen musiikkia josta en ees pidä, niin musta tulee pahempi.
Pahaa taas voi sanoo Saatanaks, vihaks tms. mutta senkin merkitys on sama. Paha on paha, hyvä on hyvä.
Uskon että kaikki tarttuu, ja että vastakkaisvoimia on vähän niinkun kaks.
En kuitenkaan usko että ne asiat mitkä on mun mielestä kivoja juttuja tehdä, tai hyvää musiikkia, tai hyvä tapa elää, on muille välttämättä sama. Sen takia kunnioitan uskontoja, niin kauan kun ne antaa ihmisille jotain.
Äiti saa ihan mielettömästi siitä, että on kristitty ja joku taas on onnellinen muslimina. Uskokoon äiti että Jumala on joku henkilö, ei se riko mua mitenkään. Mä arvostan sitä yhtä paljon kun omaa elämänkatsomustani.
Siinä kohtaa mulla kuitenkin palaa hermo, kun uskonnon nojalla tehdään pahoja asioita, ja syytetään jumalia ja uskontoja niistä. Ihan sama onko se syyttäjä ateisti tai itse uskoon kuuluva.
Kaikkein naurettavimpiahan on sodat ja ydinpommit ja murhat ja raiskaukset mitkä on tehny "Jumalan nimissä". Ei niitä oo tehty minkään jumalan nimissä, vaan oman kusipäisyyden ja pahuuden.
Jos joku mieleltään heikko on kuullu ääniä, niin me voidaan ymmärtää se että se on mielisairautta, eikä
nosteta uskontoja tapetille että joo, se oli Allahin vika kun bussi räjähti.
Etenkin raivoateistit tarttuu tähän joka hiton kerta. Päläpäläpälä uskonnot on tappanu niin paljon ihmisiä, ja kun uskonto ei salli homoavioliittoo ja kun uskovaiset luulee olevansa valittua kansaa ja kun uskovaiset tulee valistaan meitä kadulla.
Ei oikeesti uskonnot oo aiheuttanu niitä, vaan ne jotka tulkitsee pyhiä kirjojaan vähän turhan tunnollisesti, käyttää uskontoa tekosyynä tai on muuten vaan pimeitä. Lopettakaa siis ton agrumentin käyttö, se on niin kyllästyttävää. Lisäks mä oon huomannu että monet ateistit yrittää nyt ottaa kiinni sitä, kun aiemmin uskovaiset aatteli olevansa valittu kansa ja kettuili sillä muille, niin nyt ateistit on vähintään yhtä typeriä ja toistaa saman mutta on niitä järkeviä ja fiksuja ja filmaattisia ja ah-niin-kyseenalaistavia-avoimia-suvaitsevaisia-hauskoja jotka on taas muiden yläpuolella. Tietenkään en taaskaan tarkoita jokaikistä ateistia joka maapallolla pörrää, mutta aika surkeen monta tämmöistä otusta mä oon tavannu. Sen takia halusin kirjottaa tän tekstin, että ne jotka kokee omassatunnossaan pistoksen niin vois vaikka lopettaa pelleilyn.
Niin. Että jos tästä ei saa mitään selvää, niin pääajatus on,
että jättäkää toisten uskonnot rauhaan ja keskittykää omaanne.
Jos joku haluaa kumartaa Jeesukselle niin se on ihan jees.
Jos joku haluaa rukoilla Mekkaan päin niin se on ihan jees.
Jos joku uskoo että on miljoonia jumalia niin se on ihan jees.
Jos joku tykkää Buddhasta niin se on ihan jees.
Jos joku uskoo että veressä on sielu niin se on ihen jees.
Jos joku uskoo että Ukko on ylijumala niin se on ihan jees.
Jos joku tykkää olla uskomatta mihinkään korkeempaan voimaan niin sekin on ihan jees.
Teidän uskontonne ei ole kuitenkaan parempi eikä huonompi, kuin muiden.
Loppuun aika kiva biisi Hobitista:
