"Mä oon huolissani susta kun oon huomannu miten sun kaunis vartalo alkaa kuihtuun ja muistuttaan jotain muuta"
"Sä oot luonu oman maailmas jossa oot yksinäisyydessäs kaukana muista, ihan kun rankasisit ittees jostain. Kesällä näytti jo hetken siltä että aikoisit astua sieltä pois mutta nyt sä oot vetäny sen kalterioven tiukemmin kiinni kun koskaan. Sun maailma siellä kaltereiden takana on selvästikin paha, mä päättelen sen noista käsivarsista."
"Sä oot menny lähiaikoina kauas ja tuntuu kun sulla ois kaks minää, se valosa ja sitten se nykynen sulkeutunu."
Isä anna anteeks, mä en tee sitä tahallani mutta mä ansaitsen sen. Mä ansaitsen kuihtua, mä ansaitsen jokasen mustelman mun kehossa. Mun täytyy haihtua, sillon mä satutan vähemmän, mussa on vähemmän ongelmia kaikille. Mä en ansaitse sitä mitä mulla nyt on, ihmisiä jotka tahtoo auttaa, jotka hymyilee mulle kun mä sukellan tähän yhä syvemmälle. Mulle kuuluu mun oma maailmani, se synkkyys ja yksinäisyys, mun pitää kärsiä. Ja isä, mä en ole lahjakas ja erikoinen niin kun sä luulet, mä olen heikko ja huono. Älä välitä musta, älä vaivaa päätäs huolilla joita aiheutan, mä yritän kantaa ne yksin. Älä tuhlaa energiaas muhun, mä en ansaitse sitä. Kukako mulle näin väitti? Ne oli keijut jotka kuiski mun korviin, mun pitää liittyä niihin. Ne keijut on pieniä ja kauniita, kuin lasia. Ne kertoivat kuinka mun täytyy tulla niiden kaltaisiksi että saisin pysyä tässä maailmassa. Ne sanoivat mua lihavaksi siaksi jonka täytyy muuttua ja niin mä aionkin, mun on pakko. Tiedän että sä haluat parantaa mut isä, tietysti, koska oot paras vanhempi mitä voi saada. Ootte äidin kanssa molemmat, mutta mä en oo enää teidän ulottuvissanne, oon aika kaukana jo niin kuin sanoit.
Siitä huolimatta isä, mä rakastan sua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti