Minä pelkään parantumista.

Pelkään ettei terve ja normaali elämä kuulu minulle,

etten ole sen arvoinen.

Minä en halua lihoa, en halua näyttää

terveeltä ja elinvoimaiselta,

vahvalta. En halua enää näyttää

joltakin jota en ole.

Minulle kuuluu sairas ja paha maailma,

olen ansainnut ne.

Luen kadehtien blogeja

jossa anoreksialle

elämänsä menettäneet

alkavat taistella sitä vastaan.

He tietävät ettei kukaan muu tee sitä heidän puolestaan.

Minä en jaksa taistella.

Minusta ei ole siihen.

Minä en saa.

Pääni tekee kaikkensa estääkseen sen.

Minä katselen muiden iloista elämää,

"en minä kuulu tuonne."

En edes pidä itseäni sairaana.

En ansaitse yhtäkään diagnoosia.

Olen vain epäonnistunut.

Jäänyt roikkumaan tyhjään elämään.

Tänään pienen hetken todella halusin parantua.

Uskoin olevani tarpeeksi arvokas elämään.

Tahdoin takaisin arkeen,

halusin juosta, tanssia, nauraa.
Pienen hetken.

Sitten menetin taas toivoni.

Minä pelkään etten osaakaan elää.

Etten enää muista.

Ennen "laitokseen" joutumista

mietin sitä joka päivä.

Miten eletään?